MONI LAPSI MAAILMALLA, NUKKUU PILVIPEITON ALLA

 Viimeisen 10kuukauden aikana on tullut kylämme kappelin hautausmaa tutuksi. Yksittäisiä päiviä lukuunottamatta olen päivittäin siellä käynyt.

Ensimmäinen käynti oli kälyni, serkkuni ja hautaustoimiston Herra Rimpiläisen kanssa, kun kävimme sopimassa hautausjärjestelyistä. Alkuun hautajaisjärjestelyiden osalta mietittiin mistä firmasta otetaan, halusin päätyä oman kylän palveluihin. Ja se oli täysin oikea päätös. Kuten meidän elämässä sattuu ja tapahtuu, sattui hautajaisjärjestelyissä. Kävimme katsomassa oletetun paikan, johon arkku sitten loppujen lopuksi lasketaan. Tämä oletus oli hautaustoimistolla, eikä sitä ajatellut kukaan edes kyseenalaistaa. Koska tarvitsen toistoja, että ymmärrän ja sisäistän asioita, kävin usein kävelemässä hautausmaalla, kiertelin ja katsoin ketä ovat poikani seuraavat naapurit. Todellisuus iski, muutkin, niin monet, olivat kohdanneet sen saman kanssani. Tuon pimeyden luulin alkuun olevan täysin yksin sen kanssa, että lapseni kuoli. Nähdessäni päivien, kuukausien pelkkien yksittäisten vuosien eläneiden pienten, suloisten, rakastettujen lasten hautakiviä, hautakiviä joissa äiti ei ole menettänyt vain yhtä, vaan peräti 4 lastaan, ymmärsin ajan arvon entistä kirkkaammin. Minä sain 10vuotta ja 10päivää, toiset ei sitäkään. Silti se menetys sattuu, tulee sattumaan vielä pitkään, varmasti lopun omaa elämääni. Kuitenkin, jokainen tiedämme miten kaikki tulee päättymään, kenenkään kuolema ei tunnu oikealta tai reilulta, mutta silti se on ainoa asia joka on tässä elämässä 100%varmaa. Meidän perheessä on paljon huumoria, ja vitsailua. Kuten : "onko pakko siivota", johon olen vitsillä vastannut, jonka sitten puolisoni ja lapseni oppivat sekä käyttivät itsekin kun komensin" nyt kouluun se on pakollinen lapsille", " jonka jälkeen sitten lapset muistuttavat isälle että äitihän sanoi että : "pakkohan ei ole kun kuolla, ja sekin vain kerran".  

Heinäkuun jälkeen vitsiä välteltiin. Mutta tiedostaen, että se on todellisuudessa ainut totuus ja täysi fakta, edes syntyminen ei ole varmaa, mutta varmaa on se että niin kuin vanhat kylät, dinosaurukset, kasvit, eläimet ja me ihmiset koemme sen, kuoleman. Kaikki muu on keksitty, muttei sitä miten syrjäytämme sen tuhansia vuosia jatkuneen kipua aiheuttavan pelon, elämän rajallisuuden.

Päiviä ennen hautajaispäivää sain sukulaisilta puhelun, että miten Jere lasketaan hautaan, kun ei hautaa ole kaivettu auki, vaikka olin saanut tiedon siitä. Vitsit siitäkin saatiin, kun meidän suvulla ollut tapana että arkun laskun jälkeen täytämme hiekalla itse arkun peittoon, näin halusin tehtävän nytkin. Se, on mummoni, isäni ja sukulaisen hautajaisia jäänyt mieleen, kuinka hautajaissaattueen voimin lapioi me ne kevyet mullat rakkaillemme. Tulin jo hetken ajatelleeksi että lupauduimmeko kaivamaan itse haudankin, tapaamisessa, olihan budjettimme aika pieni. Kannattaisiko ilmoittaa että saattue varaa parempien pyhävaatteiden sijaan perus pieruverkkarit päälle. Eihän poika itsekkään tykännyt muista vaatteista päällään. Lopulta kuitenkin selvisi, että väärinkäsityksen jälkeen jeren hauta oli kaivettu kappelin hautausmaan toiselle reunalle. Tämä puhtaasti budjettisyystä, hautaustoimisto pahoitteli suuresti ja luulivat varmasti minun asiasta loukkaantuvan, mutta tapanani ei ole onneksi ollut pikkuseikoista välittää, pääasia että saamme pojan hautaan oikealle hautausmaalle. Ihan hyvät naapurit hänellä siinäkin on, vaikka en kerennyt etukäteen tutustua. 

Hautajaisia siunauksessakaan ei sähellykseltä vältytty, omat hermoni ja stressitaso oli sitä luokkaa ettei sitä ajatellut oikein mitään. Siunaustilaisuudessa kummipoikani pyörtyi kesken, jolloin säikähdin todella kuten muutkin. Tapahtuman jälkeen kävin nauramaan, kun ajatus mitähän Jere sanoisi, tuli mieleen- ei nyt oisit tarvinnut polvillaan rukoilla vaikka kirkossa oltiinkin. Meidän leikinlasku ja huumori ylti joka paikkaan, eikä sitä ymmärtänyt muut kuin me. Sitä ikävöin ja kaipaan suuresti, se tuntuu entistä kipeämmältä kun tiedän hänen ainutlaatuisuuden ja etten koskaan tapaa hänen vertaistaan.

"VIIMEINEN LENTO, NIIN KAUNIS NIIN HENTO" 

Nyt talviaikaan, usein hautausmaalla kävellessäni tulen sanoneeksi, "tännehän hautautuu itsekin", tai "eihän täältä elossa selviä pois", "tämäkö on se viimeinen lento" - syynä sarkasmilleni on jälleen nähkääs häivähdys pientä totuutta. Haudoille pääseminen vaatisivat melkein luistimet tai hemmetisti taitoa selvitä jääradasta ilman nastoja, jonka jälkeen täytyisi olla mukana siinä jo valmiiksi täydessä pojan vanhassa repussa kynttilöiden ja lamppujen lisäksi, lumikengät, lapio, lumilinko tai traktori että pystyt pääsemään laittamaan ne kynttilän rakkaallesi. Tarkoitus ei ole missään nimessä dissaa seurakuntaa, ymmärrän realiteetit ja vallitsevan taloustilanteen. Mutta silti, se harmittaa. Eikä edes omasta puolesta tässä tilanteessa, vaan kaikkien niiden lumipeitteen alla nukkuvien, ihmisten jotka poistuivat luotamme, toiset liian varhain, toiset pitkän elämän kokeneena. Äitien, isien, lapsien, siskojen ja ystävien jotka eivät pysty arjenaskareiden ja touhujen keskellä kantamaan kotoa lapioita, kolaa ja harjoja mukana hautausmaalle ja tekemään väyliä kulkea siihen oman rakkaan lepopaikalle, tehden lumityöt ja saaden hautakiven kaivettua näkyviin lumipeitteen alta. Sydämessäni tuntuu pisto, koska näin kuolleidenlasten muistopäivänä, itsenäisyyspäivänä, jouluna ja muina pyhäpäivinä ne valtavat kynttilämeret ja sen kauneuden hautausmaalla. Se on rakkautta, kaipuuta, ikävää. Jokainen kynttilä siinä meressä on joltain, joka kaipaa tuota menehtynyttä nukkuvaa. En voi uskoa, etteikö muina kuin pyhäpäivinä hautausmaalla haluttaisi käydä. Syynä pimeyteen, tai kynttilöiden puutteeseen uskon olevan enemmän se, ettei omaiset usko käynnistä selviävän hengissä. Siksi käynnit siellä painottuvat enempi niihin päiviin, kun tietävät väylien olevan turvallisia kulkea, koska ne on hiekoitettu tai auratut. Aion ensi talveksi saada hautapaikkojen väylät talvihoidetuksi, että sinne hautausmaan, pensasaidan viereenkin pääsee vanhatkin omaiset muistamaan rakkaitaan halutessaan. 💝

Täällä siis ahkera hautausmaalla kulkeva, joka ei tiedä mitä tekee ilman rakasta lastaan, voi heitellä hiekkaa tai tehdä väyliä sinne, jos seurakunta voisi hankkia hiekat ja välineet. 🙏💙

" Jossain pilvipeiton alla, moni lapsi maailmalla Yksin nukkuu taivasalla Jossain pilvipeiton alla, maalla tuntemattomalla Moni nukkuu taivasalla Moni lapsi maailmalla nukkuu pilvipeiton alla Näkee unta auringosta, herää harmauteen Taivaanisä suojaa heitä mijoonia nääntyneitä Enkeleiden siivin peitä heidät nukkumaan, nukkumaan Jossain pilvipeiton alla, moni lapsi maailmalla Yksin nukkuu taivasalla Jossain pilvipeiton alla, maalla tuntemattomalla Moni nukkuu taivasalla Moni nukkuu taivasalla "

Suvi Teräsniska - pilvipeiton alla

mä hylkäsin mun kalleimman aarteen"

 Aarteeni, rakkauteni, poikani.

Kirjoitin tämän kirjeen pojalleni, joka menehtyi 4.7.2022 mentyään kuumaan autoon kotipihassa minun ollessa töissä. Toivu en koskaan tästä menetyksestä, mutta yritän oppia elämään sen kanssa joka sekunti. 

HEINÄKUUSSA 2022

Muistan vieläkin täysin selvästi päivän, kun tapasin sinut ensimmäistä kertaa. Sitä ennen olin sairaalan synnytysvuodeosastolla 2 viikkoa. Aika oli todella turhauttavaa, ja hetkittäin tuli itsekkäitä ajatuksia, etten olisi edes vauvamahan kanssa halunnut pysyä paikallaan vaikka vuodelepoon määrättiin. Olit jo silloin vilkasluonne. Ja tulossa ennenaikaisesti tähän maailmaan. Jopa niin äkisti ja yllättäen, että pelkäsin menettäväni sinut, ennen kuin ehtisin edes tutustua enemmän. Suvi,  josta tuli myöhemmin kummisi, synnytti myötätunnosta kotonaan ja soitteli useita kertoja päivässä kuulumisia ja tilanne tietoja. Mitähän on enosi silloin mahtanut ajatella, heidän omat  lapset oli jo synnytetty- serkku-poikasi.
 Sunnuntaina, 24.Kesäkuuta 2012, noin klo 13.21 juhannusaattona, parkaisit kuuluvalla äänellä elämääni. 45cm pitkä, 1kilo ja 800g oli mittasi. 
Muista sen hetken ikuisesti, muistan sen rakkauden, rauhan, energian, olin voittamaton. Sinut vietiin ennenaikaisuuden takia lasten-teholle, joka oli jo tiedossa viimeisen 2 viikkoa. Se, tunne kuin koira-emo synnyttää ja omistaja ottaa yhden pennun ja vie emon näkyvistä iskee hätä ja pyrkimys päästä pennun matkaan. Niin piti päästä minunkin, kätilöt yrittivät estellä aikaisempien kokemusten jälkeen , ettei synnyttäjä voi heti olla kunnossa,  minä nousin 30min päästä suihkuun ja tunnin päästä kävelin vaakkuvin askelin luoksesi keskoskaapin vierelle.
Olin päättänyt muuttaa elämäni, kun sain kuulla olevani raskaana, jos se päätös ei varma ollut raskausaikana, tuli se viimeistään tuossa hetkessä todeksi. En minä äitiydestä siinä vaiheessa mitään tiennyt tai osannut ajatella, mutta tajusin heti, että maailmankaikkeudessa tapahtui jotain: Minulle tuli oikea tarkoitus, tajusin ettei minun tarvitse olla muuta kuin rakastava ja turvallinen vanhempi, ja sinä rakastat minua aina ehdoitta, ilman suurempaa itsekästä tarvetta. Tajusin, että tuo ihmisen alku on täysin riippuvainen minusta. Ja minun tehtäväni on tehdä hänestä maailman onnellisin lapsi, joka on sisäisesti kaunis, että hän voi olla tyytyväisenä, elämässä pärjäävä, ettei hänen tarvitse kärsiä tai pienentää itseään itsekkäiden aikuisten takia.

Kuten avioliitossa, luvataan "elää elämänsä loppuun saakka, hyvinä ja huonoina" lupasin samoin minä sinulle. En kokenut tarvitsevani enempää, olit minulle tarpeeksi. Meillä oli onnellinen elämä yhdessä, meistä tuli yksi, ”minä ja hän”.  Luottamus, jota en koskaan ollut aikaisemmin kokenut samalla tavalla - halusin ettet sinä joutuisi pettymään minun takiani. Olen pahoillani, että niin tein kuitenkin, petin lapsen luottamuksen kun sinut sijoitettiin pitkäaikaisen sairauteni takia 5-vuotiaana, ja se on tuntunut sinusta, että hylkäsin sinut, en tehnyt sitä sinua loukatakseni tai pahalla, väsyneenä ei ihminen osaa toimia oikein, tulee tehtyä vääriä päätöksiä, jotka johtavat väärään suuntaan. 

Onneksi sain sinut silloin takaisin ja korjattua tekemäni virheen. 
Rakkauteni sinuun, ei koskaan hylännyt, ihmismieli meni silloin heikoksi, ja kadun sitä menetettyä aikaa tänään entistä enemmän. Tajusin silloin, että olit arvokkain asia elämässäni, mutta silloin olit turvassa, olit tavoitettavissa, pystyin soittamaan ja käymään luonasi, kertomaan että rakastan, halaamaan ja lupaamaan että teen parhaani sinun vuoksesi.
 Tätä yritin sinullekin opettaa, olit impulssiivinen, keskittyminen vaikea, hahmotus kyky huono, osasin ymmärtää mitä tarvitset, koska näin sinussa itseni täydellisen peilikuvan. Toimit ensin ja mietit sitten, yksi väärä liike ja se voi johtaa johonkin peruuttamattomaan, tai pahimmillaan lopullisuuteen.
 Se oli aina pahin pelkoni- ja edelleen se on vaikea ymmärtää todeksi! 
Siksi tämä tapahtuma, on elämää järisyttävä, takaraivossa se pelko on kokoajan ollut, ja se oli välillä uuvuttavaa, piti olla aina monta askelta edelle sinua. Opetellen ulkoa eleet, ilmeet, äänen paino, mieliala, selitettävä asiat aina pahimman kaavan mukaan, ei riittänyt sanoa, " elä tee, ei kannata" , vaan perustella ja antaa ymmärrystä, kuvittaa sinulle tapahtuma mielessäsi. Minä tiesin sen, mutta hetken yritin vain - mennä omalla painollaan elämässä  - ja nyt kadun sitä, oikeasti, äärettömästi.
 Sinä, olit syy ja voima, äiti ei olisi tässä hetkessä, jos sinä et olisi saanut sydäntäni tahtomaan, ja mieltäni toimimaan. En koskaan sinua itsestään selvyytenä pitänyt, mutta viime vuosina yritin hellittää, " kaikki menee ihan hyvin" ajatuksella. Joka tuntui nyt  kostautuvan. Ajatukset : ”minun olisi pitänyt olla viisaampi”, koska olisihan minun äitinä pitänyt ymmärtää tiedostaa vaarat ja riskit paremmin.
Suren sitä, että sinulla oli elämä edessä, minä olisin voinut auttaa sinun elämää jatkumaan, - olisin voinut olla jotain enemmän ja paremmin,  mutta vakinko kerkesi ovelle ennen minua. Ei tällaista "virhettä" saa vahingossa tapahtua, ei kukaan halua tätä taakkaa omalle tunnolle kantaakseen. Minun olisi pitänyt olla sinun luonasi, turvanasi. Tiedän järjellä, etten onnettomuutta aiheuttanut tahallani, mutta syyllisyys siitä, etten pitänyt lupaamiani,  viimeisen runoni sanoja, jotka sinulle kirjoitin äitienpäivänä – koska en olisi äiti ilman sinua! 
 " muista kuitenkin nämä sanat: kaikessa tässä elämässä, olen aina turvanasi, niin tyynenä, kuin rajussa myrskyssä ollessasi, olen äitisi, koska sinä loit minut sellaiseksi" 
 En usko, että kykenen ajattelemaan vuosiin toisin kuin, etten tehnyt sitä mitä äidin lastensa eteen pitää tehdä, etten kerennyt tajuta ja ennakoida, ja ymmärtää, että mikään työnteko tai raha ei ole yhtä tärkeää, olisin pärjännyt ilman rahaa, mutta en pärjää ilman sinua. Etsin sinulle hautajaisiin muistovärssyä, en osannut päättää, joten sovitin ne yhteen : 

Lähetin lapseni elämään
kuin laivan merelle.
Kasvatin sinulle vahvat juuret,
löydettiin siivet,
yritettiin parhaan mukaan uskoa unelmiin mutta, 
säälle en voinut mitään.
Kun päivämme on laskettu,
ei siihen auta usko eikä toivo.
Tehtäväksemme jää vain silittää kättä
ja laskea irti.
Mä uskon, että jokainen kerran kohtaa,
jonkun joka radalle tähden johtaa,
mut mihin joutuu ne, jotka oppaan menettää.

Enkelilapsi

Samoin, kuin syntymäsi ikuisesti muistan, onnen kyyneliä itkin, soitin ja turvauduin enosi ja kummiisi. Se tuska, jota koin, kun jouduin heihin turvautumaan traumaattisimpana, surullisimpana, sekä minun lopun elämäni ensimmäisenä päivänä. Ilmoittamaan tuona tuskaisen kuumana, helteisenä maanantaina 4.Heinäkuuta 2022, sinun olevan kuollut.  Miltei samoihin aikoihin kuin synnyitki, tasan 10-vuotta ja 10-vuotokautta oli elämäsi aika, ikuisuuteen. 
En halunnut sinua pitää täällä itseni takia, ta pelkästään siksi etten itse olisi mitään ilman sinua, vaan halusin sinulle elämän, mahdollisuuden, rakkauden, viisautta ja ymmärrystä, iloa ja surua – elämän. Kaipaan kaikkea sinussa, enkä koskaan ole itseäni yhtä tyhjäksi ja rikkinäiseksi tuntenut kuin lähtösi jälkeen. En tiedä miten jaksan tulevaisuudessa, mutta sinun takiasi, kuulen kuinka sanoisit ” et äiti voi nyt kyllä luovuttaa, mietihän nyt”… 

SINUN 10-VUODEN, TASAN 10-PÄIVÄN MITTAINEN ELÄMÄ, ON AARTEISTA KALLEIN, ILMAN SINUA,  EN OSAISI OLLA ÄITI PIKKU-VELJELLESI SEKÄ BONUS-SISKOILLESI. 

ikuisesti rakastaen äiti.

Otsikko Chisun - mun kulta biisistä. 

Rohkeutta kerätty- nyt täytyy heittäytyä

Tänään täytän 33-vuotta, joten rohkenen julkaista pitkään luonnoksessa olleen postauksen. En tiedä lukeeko blogiani kukaan, mutta teen sitä, koska en halua katua vanhainkodissa, etten uskaltanutkaan. 

Tein tämän blogin huhtikuussa 2018. Olin yksinhuoltaja 2012 alkaen esikoisen synnyttyä. Ennen sitä olin päihdeongelmainen nuorinainen, jolla jo ala-asteella oli erittäin paljon käytös ja oppimisvaikeuksia. Vanhempani olivat aikaisemmin yrittäjiä pienellä paikkakunnalla - Rääkkylässä. Asuimme siellä normaalin perheen tavoin siihen asti ennenkuin täytin 6-vuotta. Vanhemmillani oli Teboil-huoltoasema yritys. Yritykseen otettiin lainaa, jonka pantiksi laitettiin perheen kotitalo ja ilmeisesti useita takaajia. Muistan tuon kodin, muistan tapahtumia lapsuudestani paljon- hyviä ja huonoja. Veljeni ovat minua 9-&7vuotta vanhempia. Muistan heidän mopot, serkkujen kanssa lumisodat, katolta lumihankeen hyppimistä, koiran pennun kuoleman, ja päiväkodista saamani puun-taimen istutuksen kotitalon takapihalle. 

      Olen miettinyt usein, kuinkahan korkea tuosta puusta kasvoi? Oliko sen maaperä elinvoimainen? Tallattiinko se maahan, vai kasvaako kauniina juuret maassa, pää pilvissä?  Kuten varmasti tuon puun kasvaminen, myös minun kasvu on ollut taipumista myrskyissä ja helteissä. 

@sielun_sopukoita Susanna Jussila runot

Samaan aikaan kun kirjoitin postausta, tuli vastaan Instagramissa kyseinen runo. Kyseiset kuvat ovat ennenkin antaneet minulle ajatuksia hautumaan, ja sitä kautta oivalluksia, tunteista, käytöksestä, itsestä. 

Tuli 90-luvun lama menetimme huoltoaseman, sekä kodin- ja yhteisen perheen. Yrityksen konkurssiin vaikutti varmasti myös muitakin asioita, joista en vielä tiedä, mutta jotka haluan selvittää ja ymmärtää - syyt siihen ovat tämän hetkiset yhteiskunnan asiat, sekä sydäntäni lähellä oleva lasten ja nuorten hyvinvointi ja syrjäytymisen ehkäiseminen. Olenhan itsekin äiti, joka haluaa lapsilleen paremman tulevaisuuden. Ymmärrätte tulevien postauksen myötä syitä tähän sydämmen asiaan 💖. Tuo lama ja tapahtumat kuitenkin aloittivat tapahtuma ketjun, joka vaikutti kokoperheeseen ja ennen kaikkea minun lapsuuteen ja tulevaisuuteen merkittävästi. Muutimme pieneltä paikkakunnalta 60km päähän Joensuuhun. Ensimmäinen Joensuun koti oli ihan keskustassa iso kerrostalo asunto, sinne muutimme koko perhe yhdessä. Palaan tarkemmin tapahtumiin seuraavissa tarinoissa, mutta tuossa kodissa lapsuuteni mureni ja jouduin riitaisa avioeron väliin, sekä sen pelinappulaksi. Vanhin veljeni muutti isän kanssa, minä ja 7-vuotta vanhempi veljeni jäätiin äidin luokse asumaan. Tuolloin olin vain vanhemmalle lojaali lapsi, joka uskoi äidin sanoihin - vaikkei ne totta usein ollutkaan. Isäni oli kaikin puolin hyvä ihminen, ja yritti pelastaa perheen, mutta joutui erotessa vihan ja katkeruuden kohteeksi, joihin meidät lapset vedettiin mukaan.

Nyt, 34-vuotiaana, suren ja kadun sekä olen katkera äitilleni joka vieraannutti ja manipuloi minut isääni vastaan, joka halusi vain parasta - sekä ennen kaikkea rakastaa meitä lapsia sekä äitiäni kaikesta huolimatta. 

 Isäni kesti kymmeniä vuosia epäinhimillistä, kieroa, itsekästä hyväksikäyttöä avioeron jälkeen. Kun hän lopulta sai onnellisen elämän uuden vaimon kanssa, ei hän kerennyt nauttia siitä edes 7-vuotta kunnes sairastui pahanlaatuiseen syöpään -aivokasvain.                          Isäni nukkui pois 2013 syyskuussa. 

Ikävöin häntä äärettömästi edelleen ❣️ 

Vuonna- 2003 sain diagnoosin, mutta konkreettinen apu jäi saamatta. Nyt 2022 käyn jälleen samojen ongelmien takia  tutkimuksissa, vaikka aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö- ADHD, sekä silloin papereihin kirjattu Diagnoosi luokka F84- laaja-alaiset neurologiset kehityshäiriöt /erityisvaikeudet.  Aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden selvät oireet oli huomattavissa. Mitä jos minulle ja perheelleni olisi tarjottu samanlaista apua kuin tänä päivänä oma lapseni- ADHD:n takia saa. Silloin ei tiedetty niin paljon,vanhemmat ja sukulaiset ajatteli vain etten halua ymmärtää, tai halua noudattaa sääntöjä, teen vaan isälle kiusaa ja kokeilen rajoja. Tänä päivänä ajattelen, että myös isäni avun pyynnöt ja huudot eivät merkinneet muille mitään. Kyseinen vaiva on hankaloittanut arkea kaikin puolin sekä hankaloittaa aikuisena varsinkin työelämässä pysymistä ja jaksamista. Äitinä- se haitta lapsien arkea. Joudun tyytymään pyrokratiaan ja sinnittelemään, jälleen kerran elämässä. 🙄 En halua antaa itsestäni käsitystä uhrina ja valittaa "kohtalostani", vaikka varmasti olisin siihen oikeutettu. 

Poikani huostaanotettiin 2017- jolloin vajosi enemmän pohjalle. Kerron tästä enemmän tulevissa postauksessa. Kuten muistakin tapahtumista. 2018 loppuvuodesta elämä alkoi hymyillä jälleen ja löysin parisuhteen josta nopeasti syntyi uusi elämä, toinen poikani. Sain tämän myötä esikoisen takaisin ja huostaanotto purettiin- lopullisesti 2019 ,sekä puolisoltani sain bonukseksi kaksi ihanaa tytärtä. Tällä hetkellä olen raitis, työtön, suurperheen äiti, joka haluaa tehdä parhaansa ja vähän yli heidän tulevaisuuden ja lapsuuden eteen. Omien kokemien vääryksien takia, en voi sallia, että historia toistaisi itseään ja he joutuisivat kokemaan saman elämän kuin minä. En voisi antaa itselleni anteeksi, jos omien itsekkäiden halujen ja tarpeiden takia lapsien kasvaminen ja kehittyminen vaarantaisi. Tiedän, että olen samanlainen äiti kuin kuka tahansa, enkä pysty ihmeisiin, mutta omaan käytökseen ja ajatuksiini voin vaikuttaa. 

Elämä on kuin palapeli, jokainen pala on omanlainen, ja palojen yhtenäiskuva antaa sen isomman kuvan. Elämän tapahtumat ovat kuin domino-ketju, yksi pala kaaduttuaan laukaisee ketjun - yhdellä palalla on merkitystä mihin suuntaan ketju lähtee menemään - hyvään tai pahaan.