MONI LAPSI MAAILMALLA, NUKKUU PILVIPEITON ALLA

 Viimeisen 10kuukauden aikana on tullut kylämme kappelin hautausmaa tutuksi. Yksittäisiä päiviä lukuunottamatta olen päivittäin siellä käynyt.

Ensimmäinen käynti oli kälyni, serkkuni ja hautaustoimiston Herra Rimpiläisen kanssa, kun kävimme sopimassa hautausjärjestelyistä. Alkuun hautajaisjärjestelyiden osalta mietittiin mistä firmasta otetaan, halusin päätyä oman kylän palveluihin. Ja se oli täysin oikea päätös. Kuten meidän elämässä sattuu ja tapahtuu, sattui hautajaisjärjestelyissä. Kävimme katsomassa oletetun paikan, johon arkku sitten loppujen lopuksi lasketaan. Tämä oletus oli hautaustoimistolla, eikä sitä ajatellut kukaan edes kyseenalaistaa. Koska tarvitsen toistoja, että ymmärrän ja sisäistän asioita, kävin usein kävelemässä hautausmaalla, kiertelin ja katsoin ketä ovat poikani seuraavat naapurit. Todellisuus iski, muutkin, niin monet, olivat kohdanneet sen saman kanssani. Tuon pimeyden luulin alkuun olevan täysin yksin sen kanssa, että lapseni kuoli. Nähdessäni päivien, kuukausien pelkkien yksittäisten vuosien eläneiden pienten, suloisten, rakastettujen lasten hautakiviä, hautakiviä joissa äiti ei ole menettänyt vain yhtä, vaan peräti 4 lastaan, ymmärsin ajan arvon entistä kirkkaammin. Minä sain 10vuotta ja 10päivää, toiset ei sitäkään. Silti se menetys sattuu, tulee sattumaan vielä pitkään, varmasti lopun omaa elämääni. Kuitenkin, jokainen tiedämme miten kaikki tulee päättymään, kenenkään kuolema ei tunnu oikealta tai reilulta, mutta silti se on ainoa asia joka on tässä elämässä 100%varmaa. Meidän perheessä on paljon huumoria, ja vitsailua. Kuten : "onko pakko siivota", johon olen vitsillä vastannut, jonka sitten puolisoni ja lapseni oppivat sekä käyttivät itsekin kun komensin" nyt kouluun se on pakollinen lapsille", " jonka jälkeen sitten lapset muistuttavat isälle että äitihän sanoi että : "pakkohan ei ole kun kuolla, ja sekin vain kerran".  

Heinäkuun jälkeen vitsiä välteltiin. Mutta tiedostaen, että se on todellisuudessa ainut totuus ja täysi fakta, edes syntyminen ei ole varmaa, mutta varmaa on se että niin kuin vanhat kylät, dinosaurukset, kasvit, eläimet ja me ihmiset koemme sen, kuoleman. Kaikki muu on keksitty, muttei sitä miten syrjäytämme sen tuhansia vuosia jatkuneen kipua aiheuttavan pelon, elämän rajallisuuden.

Päiviä ennen hautajaispäivää sain sukulaisilta puhelun, että miten Jere lasketaan hautaan, kun ei hautaa ole kaivettu auki, vaikka olin saanut tiedon siitä. Vitsit siitäkin saatiin, kun meidän suvulla ollut tapana että arkun laskun jälkeen täytämme hiekalla itse arkun peittoon, näin halusin tehtävän nytkin. Se, on mummoni, isäni ja sukulaisen hautajaisia jäänyt mieleen, kuinka hautajaissaattueen voimin lapioi me ne kevyet mullat rakkaillemme. Tulin jo hetken ajatelleeksi että lupauduimmeko kaivamaan itse haudankin, tapaamisessa, olihan budjettimme aika pieni. Kannattaisiko ilmoittaa että saattue varaa parempien pyhävaatteiden sijaan perus pieruverkkarit päälle. Eihän poika itsekkään tykännyt muista vaatteista päällään. Lopulta kuitenkin selvisi, että väärinkäsityksen jälkeen jeren hauta oli kaivettu kappelin hautausmaan toiselle reunalle. Tämä puhtaasti budjettisyystä, hautaustoimisto pahoitteli suuresti ja luulivat varmasti minun asiasta loukkaantuvan, mutta tapanani ei ole onneksi ollut pikkuseikoista välittää, pääasia että saamme pojan hautaan oikealle hautausmaalle. Ihan hyvät naapurit hänellä siinäkin on, vaikka en kerennyt etukäteen tutustua. 

Hautajaisia siunauksessakaan ei sähellykseltä vältytty, omat hermoni ja stressitaso oli sitä luokkaa ettei sitä ajatellut oikein mitään. Siunaustilaisuudessa kummipoikani pyörtyi kesken, jolloin säikähdin todella kuten muutkin. Tapahtuman jälkeen kävin nauramaan, kun ajatus mitähän Jere sanoisi, tuli mieleen- ei nyt oisit tarvinnut polvillaan rukoilla vaikka kirkossa oltiinkin. Meidän leikinlasku ja huumori ylti joka paikkaan, eikä sitä ymmärtänyt muut kuin me. Sitä ikävöin ja kaipaan suuresti, se tuntuu entistä kipeämmältä kun tiedän hänen ainutlaatuisuuden ja etten koskaan tapaa hänen vertaistaan.

"VIIMEINEN LENTO, NIIN KAUNIS NIIN HENTO" 

Nyt talviaikaan, usein hautausmaalla kävellessäni tulen sanoneeksi, "tännehän hautautuu itsekin", tai "eihän täältä elossa selviä pois", "tämäkö on se viimeinen lento" - syynä sarkasmilleni on jälleen nähkääs häivähdys pientä totuutta. Haudoille pääseminen vaatisivat melkein luistimet tai hemmetisti taitoa selvitä jääradasta ilman nastoja, jonka jälkeen täytyisi olla mukana siinä jo valmiiksi täydessä pojan vanhassa repussa kynttilöiden ja lamppujen lisäksi, lumikengät, lapio, lumilinko tai traktori että pystyt pääsemään laittamaan ne kynttilän rakkaallesi. Tarkoitus ei ole missään nimessä dissaa seurakuntaa, ymmärrän realiteetit ja vallitsevan taloustilanteen. Mutta silti, se harmittaa. Eikä edes omasta puolesta tässä tilanteessa, vaan kaikkien niiden lumipeitteen alla nukkuvien, ihmisten jotka poistuivat luotamme, toiset liian varhain, toiset pitkän elämän kokeneena. Äitien, isien, lapsien, siskojen ja ystävien jotka eivät pysty arjenaskareiden ja touhujen keskellä kantamaan kotoa lapioita, kolaa ja harjoja mukana hautausmaalle ja tekemään väyliä kulkea siihen oman rakkaan lepopaikalle, tehden lumityöt ja saaden hautakiven kaivettua näkyviin lumipeitteen alta. Sydämessäni tuntuu pisto, koska näin kuolleidenlasten muistopäivänä, itsenäisyyspäivänä, jouluna ja muina pyhäpäivinä ne valtavat kynttilämeret ja sen kauneuden hautausmaalla. Se on rakkautta, kaipuuta, ikävää. Jokainen kynttilä siinä meressä on joltain, joka kaipaa tuota menehtynyttä nukkuvaa. En voi uskoa, etteikö muina kuin pyhäpäivinä hautausmaalla haluttaisi käydä. Syynä pimeyteen, tai kynttilöiden puutteeseen uskon olevan enemmän se, ettei omaiset usko käynnistä selviävän hengissä. Siksi käynnit siellä painottuvat enempi niihin päiviin, kun tietävät väylien olevan turvallisia kulkea, koska ne on hiekoitettu tai auratut. Aion ensi talveksi saada hautapaikkojen väylät talvihoidetuksi, että sinne hautausmaan, pensasaidan viereenkin pääsee vanhatkin omaiset muistamaan rakkaitaan halutessaan. 💝

Täällä siis ahkera hautausmaalla kulkeva, joka ei tiedä mitä tekee ilman rakasta lastaan, voi heitellä hiekkaa tai tehdä väyliä sinne, jos seurakunta voisi hankkia hiekat ja välineet. 🙏💙

" Jossain pilvipeiton alla, moni lapsi maailmalla Yksin nukkuu taivasalla Jossain pilvipeiton alla, maalla tuntemattomalla Moni nukkuu taivasalla Moni lapsi maailmalla nukkuu pilvipeiton alla Näkee unta auringosta, herää harmauteen Taivaanisä suojaa heitä mijoonia nääntyneitä Enkeleiden siivin peitä heidät nukkumaan, nukkumaan Jossain pilvipeiton alla, moni lapsi maailmalla Yksin nukkuu taivasalla Jossain pilvipeiton alla, maalla tuntemattomalla Moni nukkuu taivasalla Moni nukkuu taivasalla "

Suvi Teräsniska - pilvipeiton alla

ON SIIS KEVÄT, KULJEN

KIRJE Kirjoittajalle!

Kun elämässä sattuu ja tapahtuu niin (LUE: Liian usein/ liian paljon) usein, ettet kerkeä laittaa omia pitkäaikaisia unelmia ja haaveita oikeasti käytäntöön kunnolla, ihan tähän 24/7 arkeen, alkaa unelmien tavoittelu sekä sen motivaatio,itse idea sekä tarkoitus menettää mielenkiintonsa. Silloin häviää, mutta myös katoaa paljon sellaista mitä täytyisi saada kirjoitettua, jopa sellaista tekstiä, jota pitäisi julkaista ja jakaa seuraajille. Myös sen juuri syy, eli kirjoittajan tarve kirjoittaa ja purkaa jatkuvaa sisäistä " Lontoon liikenteen mölyä"  Se alkuperäinen kaunis ja luova ajatus, joka kirjoittajalla syntyi elämänsä, omien ajatusten ja mietteiden, tarkoitusten ja pohdintojen myötä, joka intohimoisesti nostaa päätään päivittäin, jää tekemättömäksi kokonaisuuden, arjenhallinnan ja ajanhallinnan vaikeuksien myötä. Jonka kirjoittaja itse lyttää ja dissaa, koska "kuka kiinnostuisi edes lukemaan", "kaikki avoimuuteni käytettäisiin kuitenkin vain minua vastaan negatiivisesti", "mitä kaikki tuttavani/läheiseni /sukulaiseni ajattelisivat".  

Vaikka epävarmuus, itsetunto-ongelmat, pelot, vanhat kokemukset, eletty elämänhistoria, vaikeudet ja vääryydet voisivat lopettaa unelman, tämän kirjoittamisen, olen päättänyt onnistua. Vaikkei blogini täyttyisi päivittäin, tai edes alkuun kuukausittain, päätän yrittää ja toteuttaa sen. Se lämpö, roihu, on ollut minussa aina, eikä se näytä sammuvan vaikeuksista huolimatta. 

Viime kesänä, heinäkuussa 2022, tapahtui se jota olin pelännyt koko äitiyden. Tarkemmin, pelko itse läheisen menetyksestä tai siitä että vastuulla oleva lapseni kuolee, koska eletty aikaisempi elämä oli luonut leiman otsaani, mutta silloin blogini jossa oli 2 postausta löysi ihmisten ruuduille. Miksi? Uteliaisuudesta, mielenkiinnosta, tarpeesta nähdä kasvot, tietää enemmän, yrittää ymmärtää,  kyseenalaistaa ja kaikkea siltä väliltä.... Syitä varmasti yhtä monta kun blogini linkin avannutta ihmistä. Myönnän nyt, että tilanne oli henkilökohtainen ja ajattelin silloin, ettei kenelläkään ole oikeutta yrittää edes ymmärtää tai tajuta meidän elämän pahintapainajaista. Eikä mielestäni ollut kunnioittavaa, että omin henkilökohtaisten virheiden ja vaikeuksien, valintojen ja seurauksien myötä leimataan koko perhe, läheiset, vainaja yms joita omaisiksi kutsutaan. Silloin poistin blogin linkin omasta instagramista ja ajattelin että nyt, se lämpö, valo, suuri elementti sammui lopullisesti. 
Olen kuitenkin siitä hetkestä asti kirjoittanut kaiken mitä pääni sisältä sormen päihin päätyy. Kaiken avoimesti, rehellisesti. Ja siksi lupaankin, jos edelleen tätä minun kasvamista kuningattareksi seuraa, kerron koko tarinan tulevissa postauksissa. Se on tavoite, ja toivon sen pitävän, kamppailen kuitenkin suurien asioiden, ongelmien ja vaikeuksien kanssa samalla, kun huolehdin vastuista ja velvollisuuksista vanhempana. Yritän saada terveydentilan ja hyvinvoinnin sille kultaiselle keskitielle. Mielenterveyden jaksamaan seuraavatkin vaikeat vuodet. Yritän aloittaa kunnolla käymään läpi suruprosessia lapsenmenettömisestä ja muista elämäni traumaattisista tapahtumista. Haluan kertoa teille omin sanoin kaiken, rauhassa ja pikkuhiljaa. Toivon, että kokemukseni, elämäni vastoinkäymiset auttaisivat vastaavassa tilanteessa olevia saamaan parempaa apua ja tukea - parempaa arkea ja elämää. 

Vaikka tämän pitäminen, kirjoittaminen onkin vaikeaa ja jännittävää, 

- tuo kuuluisan sytykkeen kirjoittamiseen - KIPINÄN  Aion antaa palaa ja levitä kaikessa rauhassa!! 

"Jokainen kyynel tekee vahvemman, siks en niit pelkää vuodattaa. Ylöspäin yks kerrallan aina askelman...
siks en niit pelkää vuodattaa.
Ylöspäin yks kerrallan aina askelman...
Jokainen kyynel..."

  Profeetat Jokainen kyynel

Seuraavassa postauksessa pääset lukemaan, mitä kirjoitin kirjeeseen lapselleni ja jonka luin hänen muistotilaisuudessa hautajaissaattueelle Heinäkuussa 2022. 

Äidin lupaus lapsilleen.

Usein huomaan vertailevani itseäni muihin, varsinkin äiteihin. Mietin, miksi en ole yhtä hyvä, tai pysty samaan kuin muiden lasten äidit. Omien haasteiden ja hankaluuksien takia elämä on suurimmaksi osaksi kauheaa kaaosta ja katastrofia, huutoa, sotkua.. Tuo lista olisi loputon! Ajattelen- tai pelkään, historian toistuvista, sitä että lapseni joutuisivat kokemaan saman kuin itse lapsena. Se on elämäni pahin pelko ja nostaa jatkuvasti päätään.. - Miksi taas huusin lapsille? Miksi sanon ettei saa kiroilla, vaikka omasta suustani ei muuta tulekkaan? Miksi,miksi ja Miksi... 

Katri Syvärinen Instagramtili 

Siltikin, tajuan faktan - kenenkään elämä ei ole täydellistä, ja luin lapsilleni tänään tämän lupauksen, jonka alunperin löysin facebookista 10-vuotta sitten kun tulin äidiksi.

 -- "Lupausta" olen sittemmin muokannut omakseni. 

Annoin sinulle elämän,

mutta en voi elää puolestasi.

Voin näyttää sinulle tasaista polkua,, 

mutta myös äiti voi erehtyä ja eksyä itsekkin. 

En voi tehdä sinusta isoa, 

mutta voin auttaa olemaan henkisesti vahvan. 

Voin opettaa sinulle asioita, 

mutta en voi pakottaa sinua oppimaan.

Voin antaa sinulle suunnan,

mutta en voi olla aina suunnistamassa kanssasi.

Voin olla joskus kaukana sinusta,

mutta napanuoramme ei katkea ikinä.  

Sallin sinulle vapauden,

mutta en voi vastata vapauksistasi.

Voin opettaa sinua erottamaan oikean väärästä,

mutta en voi erottaa niitä puolestasi. 

Voin suuttua vääristä valinnoistasi,

mutta en ikinä tuomitse sinua itseäsi. 

Voin hankkia sinulle kauniita vaatteita,

mutta en voi tehdä sinusta kaunista sisältä.

Voin tarjota sinulle ohjeitani,

mutta en voi elää niitä puolestasi.

Voin opettaa sinulle arvostusta,

mutta en voi pakottaa sinua kunnioittamaan.

Voin auttaa sinua tavoitteiden asettamisessa,

mutta en voi saavuttaa niitä puolestasi.

Voin kertoa sinulle ystävällisyydestä,

mutta en voi pakottaa sinua olemaan hellä..

Voin neuvoa sinua ystävien valinnassa,

mutta en voi valita heitä puolestasi.

Voin varoittaa sinua maailman synneistä ja vaaroista, 

mutta en voi olla moraalinvartijasi.

Voin kertoa onnesta, 

mutta en voi olla onnellinen puolestasi.

Voin kertoa sinulle miten eletään,

mutta en voi antaa sinulle ikuista elämää. 

Voin luulla opettavani sinua, 

mutta eniten opin sinulta itse. . 

Voin epäonnistua äitinä, 

mutta sinulla on oikeus vaatia parempaa. 

Voin antaa sinun vihata minua,

koska hyväksyn tunteiden näyttämisen. 

Voin kertoa rakkaudesta ja surusta, 

mutta joudut itse kokemaan ne sydämmessäsi. 

Voin nukkua yöni hyvin, 

mutta huoleni,teistä lapseni, ei koskaan häviä.  

Voin lausua tuhansia sanoja, 

mutta en voi ymmärtää puolestasi tekojen merkitystä. 

- Muista kuitenkin nämä sanat : 

 kaikessa tässä elämässä, 

olen aina turvanasi, niin tyynenä, kuin rajussa

           myrskyssä ollessasi. 

Olen äitisi, koska sinä loit minut sellaiseksi. 💕🤱 

Äitienpäivänä 2️⃣0️⃣2️⃣2️⃣