Mä oon lama-ajan lapsi

 Aikani ennen aarteen löytämistä

Haluan kertoa tästä, ja avata lukijoilleni enemmän miksi olen tässä pisteessä ja kuinka suuri osa esikoiseni oli omaa identiteettiäni, ja sellaista elämää mitä halusin elää, mitä elämäni ennen äitiyttä oli ja kuinka ne luurangot kaapeista pyrkivät pääsemään eteeni kummittelemaan vieläkin, tavalla tai toisella. Kuinka ikävät ja vaikeat ajatukset kuiskivat ajatuksissani, kuin piru ja enkeli piirroshahmojen olkapäillä, niin etten saa mistään lauseista tai langoista oikein koppia. Aihe on vaikea, mutta myös tämän hetken ajassa ajankohtainen, kun puhutaan nuorisorikollisuudesta ja kasvavasta päihdeongelmasta, nuorten liian varhaisista päihdekokeiluista. Tiedän itse ettei vielä 18-vuotias ole todellisuudessa kyvykäs tekemään päätöksiä ja samalla ajattelemaan niillä olevan kauaskantoiset seuraukset omassa elämässä. Tai siihen tarvitaan paljon vanhempien, aikuisten ohjeita, neuvoja ja esimerkkejä jo syntymästä lähtien. 

Näitä eivät välttämättä kaikki allekirjoita, mikään ei voi olla ehdoton fakta, kolikolla on aina ja ikuisesti kaksi puolta. Kun kolikko laitetaan pöydälle, näkyy siitä vain toinen puoli. Toiset ei välttämättä halua, tai edes ajattele tutkia ja tarkastella sen kiiltävän ympyrän toista sivua, ei sillä ole merkitystä periaatteessa. Siitä on tullut normi, kolikko on kolikko, ja se on tehty rahaksi jolla voi hankkia jotain vastineeksi. Tutkailtuani ja luettuani miksi painovirhe kolikot, juhlarahat yms ovat arvokkaimpia kun normaalit, mietin miksi ihmisistä ei ajatella samoin vielä tänäkään päivänä, miksi ilkivaltaa tekevät pojat ovat tulevia elämän-kovia koululaisia ja automaattisesti jo huonompia, miksi ei ajatella heti että he ovat vielä todella nuoria ja eivät siksi pysty ymmärtämään seurauksia. Näitä esimerkkiä olisi valtavasti, aina ajatellaan että ongelmat on itse aiheutettuja - eikun vaan vankilaan tiilenpäitä lukemaan ja näkemään pahempaa esimerkkiä. Oma kokemus : kuten lapselle puhuessa on mentävä hänen tasolleen, pätee se keino haistattelevaan nuoreen ja näin kommunikointi paranee. 

SUKUPOLVIEN PERINTÖNÄ

Mutta takaisin asiaan, väitän, että katsoessaan näkyvää kolikon puolta ainoastaan ja pitäen tätä juuri sinä ehdottomana faktana jää huomaamatta jotain olellista, tärkeää, tarpeellista, ja erityistä. Ei huomata että ilman näkymätöntä puolta, ei olisi näkyvää osaa. Kumpikin puoli on yhtä merkittävässä osassa. Yksi asia, kaksi eri puolta, on se sitten : 

 JIN&JAN, AURINKO&KUU, HYVÄ&PAHA, RAKKAUS tai VIHA. 

Tämäkään tarina, ei välttämättä ole totta kuin minulle itselleni. Oman elämäni, näkemäni, kuulemani ja kokemani perusteella. 

Annoin iltalehti plus osioon, haastattelua tehtiin miltei 4tuntia puhelimitse ihanan, aidon, empaattisen toimittajan Katariinan kanssa. Jutusta tuli pitkä, kuten toimittaja sanoi, eikä artikkeliin mahtunut kuin murto-osa. Haastatteluun haettiin lehden sivuilla ja ilmoittauduin sinne, muistelen että halusivat tehdä jutun terveydenhuollon palveluista sekä lastensuojelusta. Julkaisu itsessään ei minua jännittänyt, olen avoin, ja haluan puhua. Koska en voi ja kykene olemaan lääkäri, hoitaja, terapeutti, kutsumukseni on halu auttaa toisia, varsinkin  vertaisiani jollain tavalla. 

 Haastattelu meinasi monesti jäädä tekemättä, syynä oli juurikin, etten halunnut omalla toiminnalla loukata tai satuttaa ketään läheistäni, sekä arjen haasteet. Siksi juttu julkaistiin muutetulla nimellä. Se ei kuitenkaan riittänyt tai hyödyttänyt, ja lopulta minut leimattiin tyhmäksi liiottelijaksi ja vaikeaksi koska kerron yksityisasioita julkisesti. 

LINKKI HAASTATTELUUN TÄSSÄ.  JULKAISU ON VALITETTAVASTI MAKSUMUURIN TAKANA.

Iltalehtiplus

Nyt 8 kuukautta suurimman kriisini jälkeen olen edelleen ns vailla konkreettista apua ja oikeaa hoitoa - nyt näyttää jo kääntyvän paremmalle polulle, jospa saisin terapian alkamaan. Jonka seurauksena tilanteeni on, näin fiilispohjalta perus MATIKKAA. 1+1 ei voi olla 4. Asioiden suuri, suuri summa, josta on jo korkea aika alkaa valittaa ihan tosissaan. Monien vaiheiden, vaikeuksien, onnen hetkien, rauhan ja rauhattomuuden, toivon, ja loputtoman pitkältä tuntuvan, säkkipimeän, lohduttoman epätoivon ja ilottomuuden jälkeen ei ole vaihtoehtoja kun jatkaa joka sekunti, nostaa vuoroin vasen, vuoroin oikea jalka ja toistaa tätä kaavaa siihen asti kun jalat kantaa ja tämä elämän matka päättyy. Myönnän, että helppoa ei ole ollut. En ole mikään yltiöpositiivinen, vaikka nykyisin haluan ajatella enemmän hyvää kun pahaa, joka osa alueella elämässä. Mutta vaikeiden vaiheiden, sen negatiivisuudessa rypemisen, itseinhon, itsesäälissä kieriskelyn jälkeen, (- vitutuksen kun aina on jotain joka aiheuttaa ongelmia,) on ollut pakko etsiä keinoja, että tämän raskaan matkan jaksaa kulkea. Mutta, kyllä haluan jo päästä tosissani siitä elämästä nauttimaan. Pelkkä rämpiminen ei enää tunnu kivalta, eikä sellaista jaksa kukaan varmasti loputtomiin. Olen överi-empaattinen, tämä ei ole hyväksi elämässäni aina ollut, mutta lapsenmenetyksen jälkeen olin niin sisältä tyhjä, jonka takia ajattelin siellä kolkossa pimeässä, sokkeloon verrattavassa "pimeässä tunnelissa", etten kestä tälläistä tyhjyyttä, avuttomuutta, epätietoisuutta, pelottavaa yksin oloa- en vain kestä sitä enää yhtään kertaa. En kestä aloittaa taas alusta, juurihan olin saanut perustukset pystyyn ja seinät tuettua. Se jää vaan liian usein siihen rakennusvaiheeseen, kunnes se iso paha susi puhaltaa sen kumoon. Silloin ei osannut ottaa edes sitä yhtä askelta ja katsoa pitemmällä tähtäimellä. Sitä kykyä en usko olevan kenelläkään, kuka kokee sen viimeisen ajatuksen, ja päätyy siihen surulliseen päätökseen päättää oma elämänsä. Ymmärrän tuon todella hyvin. Läheiseni varmasti pelkäsivät niin tapahtuvan minulle. Mutta silloin tämä överi-empatia näyttäytyi positiivisena. Minulla ei ole sydäntä, aiheuttaa toiselle lapselleni, tytär-puolille, veljelleni, läheisilleni ja niille muutamalle ystävälle sitä tuskaa jota itse olen menetyksieni kautta kokenut. He eivät sitä ansaitse, kuten en minäkään omaa menetystäni. Minulla oli ja on edelleen mahdollista päättää, että elän, isälläni pahalaatuisen aivokasvaimen takia ei ollut, kuten ei mummoillani sairastuessa, tai lapsellani helteessä sillä hetkellä. Se olisi väärin, että tuhlaisi oman elämän, kun toiset taistelivat syöpää vastaan viimeiseen hengenvetoon. Se ei kunnioittaisi ketään liian varhain, liian väärin, liian monen menehtyneen, tai omaisen kunniaa. 💖

Otsikko

Mäkin - lama-ajan lapsi biisistä. 

Rohkeutta kerätty- nyt täytyy heittäytyä

Tänään täytän 33-vuotta, joten rohkenen julkaista pitkään luonnoksessa olleen postauksen. En tiedä lukeeko blogiani kukaan, mutta teen sitä, koska en halua katua vanhainkodissa, etten uskaltanutkaan. 

Tein tämän blogin huhtikuussa 2018. Olin yksinhuoltaja 2012 alkaen esikoisen synnyttyä. Ennen sitä olin päihdeongelmainen nuorinainen, jolla jo ala-asteella oli erittäin paljon käytös ja oppimisvaikeuksia. Vanhempani olivat aikaisemmin yrittäjiä pienellä paikkakunnalla - Rääkkylässä. Asuimme siellä normaalin perheen tavoin siihen asti ennenkuin täytin 6-vuotta. Vanhemmillani oli Teboil-huoltoasema yritys. Yritykseen otettiin lainaa, jonka pantiksi laitettiin perheen kotitalo ja ilmeisesti useita takaajia. Muistan tuon kodin, muistan tapahtumia lapsuudestani paljon- hyviä ja huonoja. Veljeni ovat minua 9-&7vuotta vanhempia. Muistan heidän mopot, serkkujen kanssa lumisodat, katolta lumihankeen hyppimistä, koiran pennun kuoleman, ja päiväkodista saamani puun-taimen istutuksen kotitalon takapihalle. 

      Olen miettinyt usein, kuinkahan korkea tuosta puusta kasvoi? Oliko sen maaperä elinvoimainen? Tallattiinko se maahan, vai kasvaako kauniina juuret maassa, pää pilvissä?  Kuten varmasti tuon puun kasvaminen, myös minun kasvu on ollut taipumista myrskyissä ja helteissä. 

@sielun_sopukoita Susanna Jussila runot

Samaan aikaan kun kirjoitin postausta, tuli vastaan Instagramissa kyseinen runo. Kyseiset kuvat ovat ennenkin antaneet minulle ajatuksia hautumaan, ja sitä kautta oivalluksia, tunteista, käytöksestä, itsestä. 

Tuli 90-luvun lama menetimme huoltoaseman, sekä kodin- ja yhteisen perheen. Yrityksen konkurssiin vaikutti varmasti myös muitakin asioita, joista en vielä tiedä, mutta jotka haluan selvittää ja ymmärtää - syyt siihen ovat tämän hetkiset yhteiskunnan asiat, sekä sydäntäni lähellä oleva lasten ja nuorten hyvinvointi ja syrjäytymisen ehkäiseminen. Olenhan itsekin äiti, joka haluaa lapsilleen paremman tulevaisuuden. Ymmärrätte tulevien postauksen myötä syitä tähän sydämmen asiaan 💖. Tuo lama ja tapahtumat kuitenkin aloittivat tapahtuma ketjun, joka vaikutti kokoperheeseen ja ennen kaikkea minun lapsuuteen ja tulevaisuuteen merkittävästi. Muutimme pieneltä paikkakunnalta 60km päähän Joensuuhun. Ensimmäinen Joensuun koti oli ihan keskustassa iso kerrostalo asunto, sinne muutimme koko perhe yhdessä. Palaan tarkemmin tapahtumiin seuraavissa tarinoissa, mutta tuossa kodissa lapsuuteni mureni ja jouduin riitaisa avioeron väliin, sekä sen pelinappulaksi. Vanhin veljeni muutti isän kanssa, minä ja 7-vuotta vanhempi veljeni jäätiin äidin luokse asumaan. Tuolloin olin vain vanhemmalle lojaali lapsi, joka uskoi äidin sanoihin - vaikkei ne totta usein ollutkaan. Isäni oli kaikin puolin hyvä ihminen, ja yritti pelastaa perheen, mutta joutui erotessa vihan ja katkeruuden kohteeksi, joihin meidät lapset vedettiin mukaan.

Nyt, 34-vuotiaana, suren ja kadun sekä olen katkera äitilleni joka vieraannutti ja manipuloi minut isääni vastaan, joka halusi vain parasta - sekä ennen kaikkea rakastaa meitä lapsia sekä äitiäni kaikesta huolimatta. 

 Isäni kesti kymmeniä vuosia epäinhimillistä, kieroa, itsekästä hyväksikäyttöä avioeron jälkeen. Kun hän lopulta sai onnellisen elämän uuden vaimon kanssa, ei hän kerennyt nauttia siitä edes 7-vuotta kunnes sairastui pahanlaatuiseen syöpään -aivokasvain.                          Isäni nukkui pois 2013 syyskuussa. 

Ikävöin häntä äärettömästi edelleen ❣️ 

Vuonna- 2003 sain diagnoosin, mutta konkreettinen apu jäi saamatta. Nyt 2022 käyn jälleen samojen ongelmien takia  tutkimuksissa, vaikka aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö- ADHD, sekä silloin papereihin kirjattu Diagnoosi luokka F84- laaja-alaiset neurologiset kehityshäiriöt /erityisvaikeudet.  Aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden selvät oireet oli huomattavissa. Mitä jos minulle ja perheelleni olisi tarjottu samanlaista apua kuin tänä päivänä oma lapseni- ADHD:n takia saa. Silloin ei tiedetty niin paljon,vanhemmat ja sukulaiset ajatteli vain etten halua ymmärtää, tai halua noudattaa sääntöjä, teen vaan isälle kiusaa ja kokeilen rajoja. Tänä päivänä ajattelen, että myös isäni avun pyynnöt ja huudot eivät merkinneet muille mitään. Kyseinen vaiva on hankaloittanut arkea kaikin puolin sekä hankaloittaa aikuisena varsinkin työelämässä pysymistä ja jaksamista. Äitinä- se haitta lapsien arkea. Joudun tyytymään pyrokratiaan ja sinnittelemään, jälleen kerran elämässä. 🙄 En halua antaa itsestäni käsitystä uhrina ja valittaa "kohtalostani", vaikka varmasti olisin siihen oikeutettu. 

Poikani huostaanotettiin 2017- jolloin vajosi enemmän pohjalle. Kerron tästä enemmän tulevissa postauksessa. Kuten muistakin tapahtumista. 2018 loppuvuodesta elämä alkoi hymyillä jälleen ja löysin parisuhteen josta nopeasti syntyi uusi elämä, toinen poikani. Sain tämän myötä esikoisen takaisin ja huostaanotto purettiin- lopullisesti 2019 ,sekä puolisoltani sain bonukseksi kaksi ihanaa tytärtä. Tällä hetkellä olen raitis, työtön, suurperheen äiti, joka haluaa tehdä parhaansa ja vähän yli heidän tulevaisuuden ja lapsuuden eteen. Omien kokemien vääryksien takia, en voi sallia, että historia toistaisi itseään ja he joutuisivat kokemaan saman elämän kuin minä. En voisi antaa itselleni anteeksi, jos omien itsekkäiden halujen ja tarpeiden takia lapsien kasvaminen ja kehittyminen vaarantaisi. Tiedän, että olen samanlainen äiti kuin kuka tahansa, enkä pysty ihmeisiin, mutta omaan käytökseen ja ajatuksiini voin vaikuttaa. 

Elämä on kuin palapeli, jokainen pala on omanlainen, ja palojen yhtenäiskuva antaa sen isomman kuvan. Elämän tapahtumat ovat kuin domino-ketju, yksi pala kaaduttuaan laukaisee ketjun - yhdellä palalla on merkitystä mihin suuntaan ketju lähtee menemään - hyvään tai pahaan.