Aikani ennen aarteen löytämistä
Haluan kertoa tästä, ja avata lukijoilleni enemmän miksi olen tässä pisteessä ja kuinka suuri osa esikoiseni oli omaa identiteettiäni, ja sellaista elämää mitä halusin elää, mitä elämäni ennen äitiyttä oli ja kuinka ne luurangot kaapeista pyrkivät pääsemään eteeni kummittelemaan vieläkin, tavalla tai toisella. Kuinka ikävät ja vaikeat ajatukset kuiskivat ajatuksissani, kuin piru ja enkeli piirroshahmojen olkapäillä, niin etten saa mistään lauseista tai langoista oikein koppia. Aihe on vaikea, mutta myös tämän hetken ajassa ajankohtainen, kun puhutaan nuorisorikollisuudesta ja kasvavasta päihdeongelmasta, nuorten liian varhaisista päihdekokeiluista. Tiedän itse ettei vielä 18-vuotias ole todellisuudessa kyvykäs tekemään päätöksiä ja samalla ajattelemaan niillä olevan kauaskantoiset seuraukset omassa elämässä. Tai siihen tarvitaan paljon vanhempien, aikuisten ohjeita, neuvoja ja esimerkkejä jo syntymästä lähtien.
Näitä eivät välttämättä kaikki allekirjoita, mikään ei voi olla ehdoton fakta, kolikolla on aina ja ikuisesti kaksi puolta. Kun kolikko laitetaan pöydälle, näkyy siitä vain toinen puoli. Toiset ei välttämättä halua, tai edes ajattele tutkia ja tarkastella sen kiiltävän ympyrän toista sivua, ei sillä ole merkitystä periaatteessa. Siitä on tullut normi, kolikko on kolikko, ja se on tehty rahaksi jolla voi hankkia jotain vastineeksi. Tutkailtuani ja luettuani miksi painovirhe kolikot, juhlarahat yms ovat arvokkaimpia kun normaalit, mietin miksi ihmisistä ei ajatella samoin vielä tänäkään päivänä, miksi ilkivaltaa tekevät pojat ovat tulevia elämän-kovia koululaisia ja automaattisesti jo huonompia, miksi ei ajatella heti että he ovat vielä todella nuoria ja eivät siksi pysty ymmärtämään seurauksia. Näitä esimerkkiä olisi valtavasti, aina ajatellaan että ongelmat on itse aiheutettuja - eikun vaan vankilaan tiilenpäitä lukemaan ja näkemään pahempaa esimerkkiä. Oma kokemus : kuten lapselle puhuessa on mentävä hänen tasolleen, pätee se keino haistattelevaan nuoreen ja näin kommunikointi paranee.
SUKUPOLVIEN PERINTÖNÄ
Mutta takaisin asiaan, väitän, että katsoessaan näkyvää kolikon puolta ainoastaan ja pitäen tätä juuri sinä ehdottomana faktana jää huomaamatta jotain olellista, tärkeää, tarpeellista, ja erityistä. Ei huomata että ilman näkymätöntä puolta, ei olisi näkyvää osaa. Kumpikin puoli on yhtä merkittävässä osassa. Yksi asia, kaksi eri puolta, on se sitten :
JIN&JAN, AURINKO&KUU, HYVÄ&PAHA, RAKKAUS tai VIHA.
Tämäkään tarina, ei välttämättä ole totta kuin minulle itselleni. Oman elämäni, näkemäni, kuulemani ja kokemani perusteella.
Annoin iltalehti plus osioon, haastattelua tehtiin miltei 4tuntia puhelimitse ihanan, aidon, empaattisen toimittajan Katariinan kanssa. Jutusta tuli pitkä, kuten toimittaja sanoi, eikä artikkeliin mahtunut kuin murto-osa. Haastatteluun haettiin lehden sivuilla ja ilmoittauduin sinne, muistelen että halusivat tehdä jutun terveydenhuollon palveluista sekä lastensuojelusta. Julkaisu itsessään ei minua jännittänyt, olen avoin, ja haluan puhua. Koska en voi ja kykene olemaan lääkäri, hoitaja, terapeutti, kutsumukseni on halu auttaa toisia, varsinkin vertaisiani jollain tavalla.
Haastattelu meinasi monesti jäädä tekemättä, syynä oli juurikin, etten halunnut omalla toiminnalla loukata tai satuttaa ketään läheistäni, sekä arjen haasteet. Siksi juttu julkaistiin muutetulla nimellä. Se ei kuitenkaan riittänyt tai hyödyttänyt, ja lopulta minut leimattiin tyhmäksi liiottelijaksi ja vaikeaksi koska kerron yksityisasioita julkisesti.
LINKKI HAASTATTELUUN TÄSSÄ. JULKAISU ON VALITETTAVASTI MAKSUMUURIN TAKANA.
Iltalehtiplus
Nyt 8 kuukautta suurimman kriisini jälkeen olen edelleen ns vailla konkreettista apua ja oikeaa hoitoa - nyt näyttää jo kääntyvän paremmalle polulle, jospa saisin terapian alkamaan. Jonka seurauksena tilanteeni on, näin fiilispohjalta perus MATIKKAA. 1+1 ei voi olla 4. Asioiden suuri, suuri summa, josta on jo korkea aika alkaa valittaa ihan tosissaan. Monien vaiheiden, vaikeuksien, onnen hetkien, rauhan ja rauhattomuuden, toivon, ja loputtoman pitkältä tuntuvan, säkkipimeän, lohduttoman epätoivon ja ilottomuuden jälkeen ei ole vaihtoehtoja kun jatkaa joka sekunti, nostaa vuoroin vasen, vuoroin oikea jalka ja toistaa tätä kaavaa siihen asti kun jalat kantaa ja tämä elämän matka päättyy. Myönnän, että helppoa ei ole ollut. En ole mikään yltiöpositiivinen, vaikka nykyisin haluan ajatella enemmän hyvää kun pahaa, joka osa alueella elämässä. Mutta vaikeiden vaiheiden, sen negatiivisuudessa rypemisen, itseinhon, itsesäälissä kieriskelyn jälkeen, (- vitutuksen kun aina on jotain joka aiheuttaa ongelmia,) on ollut pakko etsiä keinoja, että tämän raskaan matkan jaksaa kulkea. Mutta, kyllä haluan jo päästä tosissani siitä elämästä nauttimaan. Pelkkä rämpiminen ei enää tunnu kivalta, eikä sellaista jaksa kukaan varmasti loputtomiin. Olen överi-empaattinen, tämä ei ole hyväksi elämässäni aina ollut, mutta lapsenmenetyksen jälkeen olin niin sisältä tyhjä, jonka takia ajattelin siellä kolkossa pimeässä, sokkeloon verrattavassa "pimeässä tunnelissa", etten kestä tälläistä tyhjyyttä, avuttomuutta, epätietoisuutta, pelottavaa yksin oloa- en vain kestä sitä enää yhtään kertaa. En kestä aloittaa taas alusta, juurihan olin saanut perustukset pystyyn ja seinät tuettua. Se jää vaan liian usein siihen rakennusvaiheeseen, kunnes se iso paha susi puhaltaa sen kumoon. Silloin ei osannut ottaa edes sitä yhtä askelta ja katsoa pitemmällä tähtäimellä. Sitä kykyä en usko olevan kenelläkään, kuka kokee sen viimeisen ajatuksen, ja päätyy siihen surulliseen päätökseen päättää oma elämänsä. Ymmärrän tuon todella hyvin. Läheiseni varmasti pelkäsivät niin tapahtuvan minulle. Mutta silloin tämä överi-empatia näyttäytyi positiivisena. Minulla ei ole sydäntä, aiheuttaa toiselle lapselleni, tytär-puolille, veljelleni, läheisilleni ja niille muutamalle ystävälle sitä tuskaa jota itse olen menetyksieni kautta kokenut. He eivät sitä ansaitse, kuten en minäkään omaa menetystäni. Minulla oli ja on edelleen mahdollista päättää, että elän, isälläni pahalaatuisen aivokasvaimen takia ei ollut, kuten ei mummoillani sairastuessa, tai lapsellani helteessä sillä hetkellä. Se olisi väärin, että tuhlaisi oman elämän, kun toiset taistelivat syöpää vastaan viimeiseen hengenvetoon. Se ei kunnioittaisi ketään liian varhain, liian väärin, liian monen menehtyneen, tai omaisen kunniaa. 💖
Otsikko