MONI LAPSI MAAILMALLA, NUKKUU PILVIPEITON ALLA

 Viimeisen 10kuukauden aikana on tullut kylämme kappelin hautausmaa tutuksi. Yksittäisiä päiviä lukuunottamatta olen päivittäin siellä käynyt.

Ensimmäinen käynti oli kälyni, serkkuni ja hautaustoimiston Herra Rimpiläisen kanssa, kun kävimme sopimassa hautausjärjestelyistä. Alkuun hautajaisjärjestelyiden osalta mietittiin mistä firmasta otetaan, halusin päätyä oman kylän palveluihin. Ja se oli täysin oikea päätös. Kuten meidän elämässä sattuu ja tapahtuu, sattui hautajaisjärjestelyissä. Kävimme katsomassa oletetun paikan, johon arkku sitten loppujen lopuksi lasketaan. Tämä oletus oli hautaustoimistolla, eikä sitä ajatellut kukaan edes kyseenalaistaa. Koska tarvitsen toistoja, että ymmärrän ja sisäistän asioita, kävin usein kävelemässä hautausmaalla, kiertelin ja katsoin ketä ovat poikani seuraavat naapurit. Todellisuus iski, muutkin, niin monet, olivat kohdanneet sen saman kanssani. Tuon pimeyden luulin alkuun olevan täysin yksin sen kanssa, että lapseni kuoli. Nähdessäni päivien, kuukausien pelkkien yksittäisten vuosien eläneiden pienten, suloisten, rakastettujen lasten hautakiviä, hautakiviä joissa äiti ei ole menettänyt vain yhtä, vaan peräti 4 lastaan, ymmärsin ajan arvon entistä kirkkaammin. Minä sain 10vuotta ja 10päivää, toiset ei sitäkään. Silti se menetys sattuu, tulee sattumaan vielä pitkään, varmasti lopun omaa elämääni. Kuitenkin, jokainen tiedämme miten kaikki tulee päättymään, kenenkään kuolema ei tunnu oikealta tai reilulta, mutta silti se on ainoa asia joka on tässä elämässä 100%varmaa. Meidän perheessä on paljon huumoria, ja vitsailua. Kuten : "onko pakko siivota", johon olen vitsillä vastannut, jonka sitten puolisoni ja lapseni oppivat sekä käyttivät itsekin kun komensin" nyt kouluun se on pakollinen lapsille", " jonka jälkeen sitten lapset muistuttavat isälle että äitihän sanoi että : "pakkohan ei ole kun kuolla, ja sekin vain kerran".  

Heinäkuun jälkeen vitsiä välteltiin. Mutta tiedostaen, että se on todellisuudessa ainut totuus ja täysi fakta, edes syntyminen ei ole varmaa, mutta varmaa on se että niin kuin vanhat kylät, dinosaurukset, kasvit, eläimet ja me ihmiset koemme sen, kuoleman. Kaikki muu on keksitty, muttei sitä miten syrjäytämme sen tuhansia vuosia jatkuneen kipua aiheuttavan pelon, elämän rajallisuuden.

Päiviä ennen hautajaispäivää sain sukulaisilta puhelun, että miten Jere lasketaan hautaan, kun ei hautaa ole kaivettu auki, vaikka olin saanut tiedon siitä. Vitsit siitäkin saatiin, kun meidän suvulla ollut tapana että arkun laskun jälkeen täytämme hiekalla itse arkun peittoon, näin halusin tehtävän nytkin. Se, on mummoni, isäni ja sukulaisen hautajaisia jäänyt mieleen, kuinka hautajaissaattueen voimin lapioi me ne kevyet mullat rakkaillemme. Tulin jo hetken ajatelleeksi että lupauduimmeko kaivamaan itse haudankin, tapaamisessa, olihan budjettimme aika pieni. Kannattaisiko ilmoittaa että saattue varaa parempien pyhävaatteiden sijaan perus pieruverkkarit päälle. Eihän poika itsekkään tykännyt muista vaatteista päällään. Lopulta kuitenkin selvisi, että väärinkäsityksen jälkeen jeren hauta oli kaivettu kappelin hautausmaan toiselle reunalle. Tämä puhtaasti budjettisyystä, hautaustoimisto pahoitteli suuresti ja luulivat varmasti minun asiasta loukkaantuvan, mutta tapanani ei ole onneksi ollut pikkuseikoista välittää, pääasia että saamme pojan hautaan oikealle hautausmaalle. Ihan hyvät naapurit hänellä siinäkin on, vaikka en kerennyt etukäteen tutustua. 

Hautajaisia siunauksessakaan ei sähellykseltä vältytty, omat hermoni ja stressitaso oli sitä luokkaa ettei sitä ajatellut oikein mitään. Siunaustilaisuudessa kummipoikani pyörtyi kesken, jolloin säikähdin todella kuten muutkin. Tapahtuman jälkeen kävin nauramaan, kun ajatus mitähän Jere sanoisi, tuli mieleen- ei nyt oisit tarvinnut polvillaan rukoilla vaikka kirkossa oltiinkin. Meidän leikinlasku ja huumori ylti joka paikkaan, eikä sitä ymmärtänyt muut kuin me. Sitä ikävöin ja kaipaan suuresti, se tuntuu entistä kipeämmältä kun tiedän hänen ainutlaatuisuuden ja etten koskaan tapaa hänen vertaistaan.

"VIIMEINEN LENTO, NIIN KAUNIS NIIN HENTO" 

Nyt talviaikaan, usein hautausmaalla kävellessäni tulen sanoneeksi, "tännehän hautautuu itsekin", tai "eihän täältä elossa selviä pois", "tämäkö on se viimeinen lento" - syynä sarkasmilleni on jälleen nähkääs häivähdys pientä totuutta. Haudoille pääseminen vaatisivat melkein luistimet tai hemmetisti taitoa selvitä jääradasta ilman nastoja, jonka jälkeen täytyisi olla mukana siinä jo valmiiksi täydessä pojan vanhassa repussa kynttilöiden ja lamppujen lisäksi, lumikengät, lapio, lumilinko tai traktori että pystyt pääsemään laittamaan ne kynttilän rakkaallesi. Tarkoitus ei ole missään nimessä dissaa seurakuntaa, ymmärrän realiteetit ja vallitsevan taloustilanteen. Mutta silti, se harmittaa. Eikä edes omasta puolesta tässä tilanteessa, vaan kaikkien niiden lumipeitteen alla nukkuvien, ihmisten jotka poistuivat luotamme, toiset liian varhain, toiset pitkän elämän kokeneena. Äitien, isien, lapsien, siskojen ja ystävien jotka eivät pysty arjenaskareiden ja touhujen keskellä kantamaan kotoa lapioita, kolaa ja harjoja mukana hautausmaalle ja tekemään väyliä kulkea siihen oman rakkaan lepopaikalle, tehden lumityöt ja saaden hautakiven kaivettua näkyviin lumipeitteen alta. Sydämessäni tuntuu pisto, koska näin kuolleidenlasten muistopäivänä, itsenäisyyspäivänä, jouluna ja muina pyhäpäivinä ne valtavat kynttilämeret ja sen kauneuden hautausmaalla. Se on rakkautta, kaipuuta, ikävää. Jokainen kynttilä siinä meressä on joltain, joka kaipaa tuota menehtynyttä nukkuvaa. En voi uskoa, etteikö muina kuin pyhäpäivinä hautausmaalla haluttaisi käydä. Syynä pimeyteen, tai kynttilöiden puutteeseen uskon olevan enemmän se, ettei omaiset usko käynnistä selviävän hengissä. Siksi käynnit siellä painottuvat enempi niihin päiviin, kun tietävät väylien olevan turvallisia kulkea, koska ne on hiekoitettu tai auratut. Aion ensi talveksi saada hautapaikkojen väylät talvihoidetuksi, että sinne hautausmaan, pensasaidan viereenkin pääsee vanhatkin omaiset muistamaan rakkaitaan halutessaan. 💝

Täällä siis ahkera hautausmaalla kulkeva, joka ei tiedä mitä tekee ilman rakasta lastaan, voi heitellä hiekkaa tai tehdä väyliä sinne, jos seurakunta voisi hankkia hiekat ja välineet. 🙏💙

" Jossain pilvipeiton alla, moni lapsi maailmalla Yksin nukkuu taivasalla Jossain pilvipeiton alla, maalla tuntemattomalla Moni nukkuu taivasalla Moni lapsi maailmalla nukkuu pilvipeiton alla Näkee unta auringosta, herää harmauteen Taivaanisä suojaa heitä mijoonia nääntyneitä Enkeleiden siivin peitä heidät nukkumaan, nukkumaan Jossain pilvipeiton alla, moni lapsi maailmalla Yksin nukkuu taivasalla Jossain pilvipeiton alla, maalla tuntemattomalla Moni nukkuu taivasalla Moni nukkuu taivasalla "

Suvi Teräsniska - pilvipeiton alla

mä hylkäsin mun kalleimman aarteen"

 Aarteeni, rakkauteni, poikani.

Kirjoitin tämän kirjeen pojalleni, joka menehtyi 4.7.2022 mentyään kuumaan autoon kotipihassa minun ollessa töissä. Toivu en koskaan tästä menetyksestä, mutta yritän oppia elämään sen kanssa joka sekunti. 

HEINÄKUUSSA 2022

Muistan vieläkin täysin selvästi päivän, kun tapasin sinut ensimmäistä kertaa. Sitä ennen olin sairaalan synnytysvuodeosastolla 2 viikkoa. Aika oli todella turhauttavaa, ja hetkittäin tuli itsekkäitä ajatuksia, etten olisi edes vauvamahan kanssa halunnut pysyä paikallaan vaikka vuodelepoon määrättiin. Olit jo silloin vilkasluonne. Ja tulossa ennenaikaisesti tähän maailmaan. Jopa niin äkisti ja yllättäen, että pelkäsin menettäväni sinut, ennen kuin ehtisin edes tutustua enemmän. Suvi,  josta tuli myöhemmin kummisi, synnytti myötätunnosta kotonaan ja soitteli useita kertoja päivässä kuulumisia ja tilanne tietoja. Mitähän on enosi silloin mahtanut ajatella, heidän omat  lapset oli jo synnytetty- serkku-poikasi.
 Sunnuntaina, 24.Kesäkuuta 2012, noin klo 13.21 juhannusaattona, parkaisit kuuluvalla äänellä elämääni. 45cm pitkä, 1kilo ja 800g oli mittasi. 
Muista sen hetken ikuisesti, muistan sen rakkauden, rauhan, energian, olin voittamaton. Sinut vietiin ennenaikaisuuden takia lasten-teholle, joka oli jo tiedossa viimeisen 2 viikkoa. Se, tunne kuin koira-emo synnyttää ja omistaja ottaa yhden pennun ja vie emon näkyvistä iskee hätä ja pyrkimys päästä pennun matkaan. Niin piti päästä minunkin, kätilöt yrittivät estellä aikaisempien kokemusten jälkeen , ettei synnyttäjä voi heti olla kunnossa,  minä nousin 30min päästä suihkuun ja tunnin päästä kävelin vaakkuvin askelin luoksesi keskoskaapin vierelle.
Olin päättänyt muuttaa elämäni, kun sain kuulla olevani raskaana, jos se päätös ei varma ollut raskausaikana, tuli se viimeistään tuossa hetkessä todeksi. En minä äitiydestä siinä vaiheessa mitään tiennyt tai osannut ajatella, mutta tajusin heti, että maailmankaikkeudessa tapahtui jotain: Minulle tuli oikea tarkoitus, tajusin ettei minun tarvitse olla muuta kuin rakastava ja turvallinen vanhempi, ja sinä rakastat minua aina ehdoitta, ilman suurempaa itsekästä tarvetta. Tajusin, että tuo ihmisen alku on täysin riippuvainen minusta. Ja minun tehtäväni on tehdä hänestä maailman onnellisin lapsi, joka on sisäisesti kaunis, että hän voi olla tyytyväisenä, elämässä pärjäävä, ettei hänen tarvitse kärsiä tai pienentää itseään itsekkäiden aikuisten takia.

Kuten avioliitossa, luvataan "elää elämänsä loppuun saakka, hyvinä ja huonoina" lupasin samoin minä sinulle. En kokenut tarvitsevani enempää, olit minulle tarpeeksi. Meillä oli onnellinen elämä yhdessä, meistä tuli yksi, ”minä ja hän”.  Luottamus, jota en koskaan ollut aikaisemmin kokenut samalla tavalla - halusin ettet sinä joutuisi pettymään minun takiani. Olen pahoillani, että niin tein kuitenkin, petin lapsen luottamuksen kun sinut sijoitettiin pitkäaikaisen sairauteni takia 5-vuotiaana, ja se on tuntunut sinusta, että hylkäsin sinut, en tehnyt sitä sinua loukatakseni tai pahalla, väsyneenä ei ihminen osaa toimia oikein, tulee tehtyä vääriä päätöksiä, jotka johtavat väärään suuntaan. 

Onneksi sain sinut silloin takaisin ja korjattua tekemäni virheen. 
Rakkauteni sinuun, ei koskaan hylännyt, ihmismieli meni silloin heikoksi, ja kadun sitä menetettyä aikaa tänään entistä enemmän. Tajusin silloin, että olit arvokkain asia elämässäni, mutta silloin olit turvassa, olit tavoitettavissa, pystyin soittamaan ja käymään luonasi, kertomaan että rakastan, halaamaan ja lupaamaan että teen parhaani sinun vuoksesi.
 Tätä yritin sinullekin opettaa, olit impulssiivinen, keskittyminen vaikea, hahmotus kyky huono, osasin ymmärtää mitä tarvitset, koska näin sinussa itseni täydellisen peilikuvan. Toimit ensin ja mietit sitten, yksi väärä liike ja se voi johtaa johonkin peruuttamattomaan, tai pahimmillaan lopullisuuteen.
 Se oli aina pahin pelkoni- ja edelleen se on vaikea ymmärtää todeksi! 
Siksi tämä tapahtuma, on elämää järisyttävä, takaraivossa se pelko on kokoajan ollut, ja se oli välillä uuvuttavaa, piti olla aina monta askelta edelle sinua. Opetellen ulkoa eleet, ilmeet, äänen paino, mieliala, selitettävä asiat aina pahimman kaavan mukaan, ei riittänyt sanoa, " elä tee, ei kannata" , vaan perustella ja antaa ymmärrystä, kuvittaa sinulle tapahtuma mielessäsi. Minä tiesin sen, mutta hetken yritin vain - mennä omalla painollaan elämässä  - ja nyt kadun sitä, oikeasti, äärettömästi.
 Sinä, olit syy ja voima, äiti ei olisi tässä hetkessä, jos sinä et olisi saanut sydäntäni tahtomaan, ja mieltäni toimimaan. En koskaan sinua itsestään selvyytenä pitänyt, mutta viime vuosina yritin hellittää, " kaikki menee ihan hyvin" ajatuksella. Joka tuntui nyt  kostautuvan. Ajatukset : ”minun olisi pitänyt olla viisaampi”, koska olisihan minun äitinä pitänyt ymmärtää tiedostaa vaarat ja riskit paremmin.
Suren sitä, että sinulla oli elämä edessä, minä olisin voinut auttaa sinun elämää jatkumaan, - olisin voinut olla jotain enemmän ja paremmin,  mutta vakinko kerkesi ovelle ennen minua. Ei tällaista "virhettä" saa vahingossa tapahtua, ei kukaan halua tätä taakkaa omalle tunnolle kantaakseen. Minun olisi pitänyt olla sinun luonasi, turvanasi. Tiedän järjellä, etten onnettomuutta aiheuttanut tahallani, mutta syyllisyys siitä, etten pitänyt lupaamiani,  viimeisen runoni sanoja, jotka sinulle kirjoitin äitienpäivänä – koska en olisi äiti ilman sinua! 
 " muista kuitenkin nämä sanat: kaikessa tässä elämässä, olen aina turvanasi, niin tyynenä, kuin rajussa myrskyssä ollessasi, olen äitisi, koska sinä loit minut sellaiseksi" 
 En usko, että kykenen ajattelemaan vuosiin toisin kuin, etten tehnyt sitä mitä äidin lastensa eteen pitää tehdä, etten kerennyt tajuta ja ennakoida, ja ymmärtää, että mikään työnteko tai raha ei ole yhtä tärkeää, olisin pärjännyt ilman rahaa, mutta en pärjää ilman sinua. Etsin sinulle hautajaisiin muistovärssyä, en osannut päättää, joten sovitin ne yhteen : 

Lähetin lapseni elämään
kuin laivan merelle.
Kasvatin sinulle vahvat juuret,
löydettiin siivet,
yritettiin parhaan mukaan uskoa unelmiin mutta, 
säälle en voinut mitään.
Kun päivämme on laskettu,
ei siihen auta usko eikä toivo.
Tehtäväksemme jää vain silittää kättä
ja laskea irti.
Mä uskon, että jokainen kerran kohtaa,
jonkun joka radalle tähden johtaa,
mut mihin joutuu ne, jotka oppaan menettää.

Enkelilapsi

Samoin, kuin syntymäsi ikuisesti muistan, onnen kyyneliä itkin, soitin ja turvauduin enosi ja kummiisi. Se tuska, jota koin, kun jouduin heihin turvautumaan traumaattisimpana, surullisimpana, sekä minun lopun elämäni ensimmäisenä päivänä. Ilmoittamaan tuona tuskaisen kuumana, helteisenä maanantaina 4.Heinäkuuta 2022, sinun olevan kuollut.  Miltei samoihin aikoihin kuin synnyitki, tasan 10-vuotta ja 10-vuotokautta oli elämäsi aika, ikuisuuteen. 
En halunnut sinua pitää täällä itseni takia, ta pelkästään siksi etten itse olisi mitään ilman sinua, vaan halusin sinulle elämän, mahdollisuuden, rakkauden, viisautta ja ymmärrystä, iloa ja surua – elämän. Kaipaan kaikkea sinussa, enkä koskaan ole itseäni yhtä tyhjäksi ja rikkinäiseksi tuntenut kuin lähtösi jälkeen. En tiedä miten jaksan tulevaisuudessa, mutta sinun takiasi, kuulen kuinka sanoisit ” et äiti voi nyt kyllä luovuttaa, mietihän nyt”… 

SINUN 10-VUODEN, TASAN 10-PÄIVÄN MITTAINEN ELÄMÄ, ON AARTEISTA KALLEIN, ILMAN SINUA,  EN OSAISI OLLA ÄITI PIKKU-VELJELLESI SEKÄ BONUS-SISKOILLESI. 

ikuisesti rakastaen äiti.

Otsikko Chisun - mun kulta biisistä. 

ON SIIS KEVÄT, KULJEN

KIRJE Kirjoittajalle!

Kun elämässä sattuu ja tapahtuu niin (LUE: Liian usein/ liian paljon) usein, ettet kerkeä laittaa omia pitkäaikaisia unelmia ja haaveita oikeasti käytäntöön kunnolla, ihan tähän 24/7 arkeen, alkaa unelmien tavoittelu sekä sen motivaatio,itse idea sekä tarkoitus menettää mielenkiintonsa. Silloin häviää, mutta myös katoaa paljon sellaista mitä täytyisi saada kirjoitettua, jopa sellaista tekstiä, jota pitäisi julkaista ja jakaa seuraajille. Myös sen juuri syy, eli kirjoittajan tarve kirjoittaa ja purkaa jatkuvaa sisäistä " Lontoon liikenteen mölyä"  Se alkuperäinen kaunis ja luova ajatus, joka kirjoittajalla syntyi elämänsä, omien ajatusten ja mietteiden, tarkoitusten ja pohdintojen myötä, joka intohimoisesti nostaa päätään päivittäin, jää tekemättömäksi kokonaisuuden, arjenhallinnan ja ajanhallinnan vaikeuksien myötä. Jonka kirjoittaja itse lyttää ja dissaa, koska "kuka kiinnostuisi edes lukemaan", "kaikki avoimuuteni käytettäisiin kuitenkin vain minua vastaan negatiivisesti", "mitä kaikki tuttavani/läheiseni /sukulaiseni ajattelisivat".  

Vaikka epävarmuus, itsetunto-ongelmat, pelot, vanhat kokemukset, eletty elämänhistoria, vaikeudet ja vääryydet voisivat lopettaa unelman, tämän kirjoittamisen, olen päättänyt onnistua. Vaikkei blogini täyttyisi päivittäin, tai edes alkuun kuukausittain, päätän yrittää ja toteuttaa sen. Se lämpö, roihu, on ollut minussa aina, eikä se näytä sammuvan vaikeuksista huolimatta. 

Viime kesänä, heinäkuussa 2022, tapahtui se jota olin pelännyt koko äitiyden. Tarkemmin, pelko itse läheisen menetyksestä tai siitä että vastuulla oleva lapseni kuolee, koska eletty aikaisempi elämä oli luonut leiman otsaani, mutta silloin blogini jossa oli 2 postausta löysi ihmisten ruuduille. Miksi? Uteliaisuudesta, mielenkiinnosta, tarpeesta nähdä kasvot, tietää enemmän, yrittää ymmärtää,  kyseenalaistaa ja kaikkea siltä väliltä.... Syitä varmasti yhtä monta kun blogini linkin avannutta ihmistä. Myönnän nyt, että tilanne oli henkilökohtainen ja ajattelin silloin, ettei kenelläkään ole oikeutta yrittää edes ymmärtää tai tajuta meidän elämän pahintapainajaista. Eikä mielestäni ollut kunnioittavaa, että omin henkilökohtaisten virheiden ja vaikeuksien, valintojen ja seurauksien myötä leimataan koko perhe, läheiset, vainaja yms joita omaisiksi kutsutaan. Silloin poistin blogin linkin omasta instagramista ja ajattelin että nyt, se lämpö, valo, suuri elementti sammui lopullisesti. 
Olen kuitenkin siitä hetkestä asti kirjoittanut kaiken mitä pääni sisältä sormen päihin päätyy. Kaiken avoimesti, rehellisesti. Ja siksi lupaankin, jos edelleen tätä minun kasvamista kuningattareksi seuraa, kerron koko tarinan tulevissa postauksissa. Se on tavoite, ja toivon sen pitävän, kamppailen kuitenkin suurien asioiden, ongelmien ja vaikeuksien kanssa samalla, kun huolehdin vastuista ja velvollisuuksista vanhempana. Yritän saada terveydentilan ja hyvinvoinnin sille kultaiselle keskitielle. Mielenterveyden jaksamaan seuraavatkin vaikeat vuodet. Yritän aloittaa kunnolla käymään läpi suruprosessia lapsenmenettömisestä ja muista elämäni traumaattisista tapahtumista. Haluan kertoa teille omin sanoin kaiken, rauhassa ja pikkuhiljaa. Toivon, että kokemukseni, elämäni vastoinkäymiset auttaisivat vastaavassa tilanteessa olevia saamaan parempaa apua ja tukea - parempaa arkea ja elämää. 

Vaikka tämän pitäminen, kirjoittaminen onkin vaikeaa ja jännittävää, 

- tuo kuuluisan sytykkeen kirjoittamiseen - KIPINÄN  Aion antaa palaa ja levitä kaikessa rauhassa!! 

"Jokainen kyynel tekee vahvemman, siks en niit pelkää vuodattaa. Ylöspäin yks kerrallan aina askelman...
siks en niit pelkää vuodattaa.
Ylöspäin yks kerrallan aina askelman...
Jokainen kyynel..."

  Profeetat Jokainen kyynel

Seuraavassa postauksessa pääset lukemaan, mitä kirjoitin kirjeeseen lapselleni ja jonka luin hänen muistotilaisuudessa hautajaissaattueelle Heinäkuussa 2022. 

Tunteet ja eläminen!

Syitä, seurauksia, iloa, surua, antamista, ottamista, saamista, menettämistä,turvattomuutta, turvallisuutta, rikkomista ja korjaamista. Haaveilua,toteuttamista,nauttien,suorittaen. Hylätyksi tulemista, jonkun löytämistä ja sitten kadottamista, Ylpeyttä, nöyryyttä, humalaisia, sekavia, selviä, huumeita ja rikoksia, poliisia, rosvoja, totuuksia, valheita, rakastamista, pettymystä, itkua, surua, katkeruutta, vihaa, sairautta, kuolemaa ja syntymää-jopa uudelleensyntymistä. Arkuutta, rohkeutta, järkeä ja tunnetta. Kylmyyttä, hyväksikäyttöä, musertamista, alaspainamista, alistamista, pelkoa, itsensä menettämistä.
Ihanaa arkea, säännöllisyyttä, empatiaa, sympatiaa, syvää tunnetta, järkipäätöksiä, vastuuta ja vastuuntuntoa.
Huomion ja intohimon puutetta, intohimoa, tylsää elämää, liian suuria riskiä, ajattelemattomuutta. Unelmoimista, suunnittelua, tavoiteltavissa olevia, tavoittelemattomissa olivia, lähellä, kaukana, pois läheltään ajava. Luottamusta, luotettavuutta, puolien pitämistä ja nöyrtymistä. 
Ansaitsemista, kaiken menettämistä, uudelleen rakentamista, virheistä oppimista. Onnistumisia, epäonnistumisia, suuri katastrofeja ja traumoja. Masennusta, vetäytymistä, uudelleen lähtemistä, kokemista, tekemistä. Urheilua, rallia, meditaatiota, hiljentymistä. Uskoa,toivoa, valoa sekä pimeyttä. Pieniä polkuja, isoja teitä, moottorilla, juoksemalla, kontaten ja kävellen. Kaatumista, nousemista, yrittämistä, luovuttamista. Salaisuuksia ja avoimuutta. Uskontoja,historiaa, myyttejä, taruja ja satuja.
Rakastetuksi tulemista, ainakin siitä haaveilemista.
Toiselle faktaa, ja toisille fiktiota, lukemista ja kirjoittamista. 

Naivista, liian sinisilmäisestä prinsessasta minä aijon kasvaa henkisesti vahvaksi kuin Englannin kuningattaret.  

Ja löytää itseni entistä varmemmin ja syvemmin, kasvaa henkisesti vahvaksi - koska ainoastaan se pitää minut tiukan paikan tullen kasassa. 

Samalla kun kasvan henkisesti ja rakennan elämäni jälleen uudelleen, kompastellen suurien virheiden polulla, avaan itsestäni piilotettuja tunteita, mietteitä, arvoja ja unelmia blogin muodossa. Kerron elämästäni niin suorasti ja totuuden mukaisesti kun suinkin pystyn.

Olen järjellä ajattelija, teen päätökseni elämässä yleensä sen pohjalta - tämä päätös on syntynyt kaikkien niiden tunteilla tehtyjen päätösten ja valintojen jälkeen. Välillä kuitenkin väsyn siihen, koska silloin elämä tuntuu suorittamiselta. Saatan mennä toiseen ääripäähän, jolloin en ajattele ollenkaan järjellä, vaan pelkällä tunteella.
Miten löydän tasapainon? Kultaisen keskitien?

Sananlaskut ;
" Ei kaikki kultaa mikä kiiltää, ei kaikki hopiaa joka hohtaa" ja
" sen on taivasten valtakunta, joka hengeltään rikas".

Uskon, että tuo viisaus on pitänyt paikkaansa jo historiassa, mutta myös tässä hetkessä ;

" Ihmiselle ei  anneta enempää eikä vähempää, kuin sen verran, jonka hän jaksaa kantaa " 

Sananlaskut, runot, kappaleet, sanoitukset, musiikki, kuvat ovat antaneet minulle paljon. Kaikki elämän suuret viisaudet on lähtöisin elämästä, niiden vertauskuvista ja faktoista.  Olen niiden kautta voinut oppia itsestäni, muista, tunteista, käyttäytymistä, kasvattamista, sekä henkistä ja fyysistä kasvamista todella paljon. 

Yksin inspiraation kohteeni on somessa paljon näkyvä hyvinvointia tarjoava puoti nimeltään 

- Hidasta Elämää. 

Jo pelkkä nimi kertoo syyn miksi heidän toiminta on muodostunut tärkeäksi minulle -  esim yhden kuvan nähtyäni olen päässyt henkisesti eteenpäin, saanut omassa mielessäni käsitellä aiheita - saanut ajateltavaa ja mahdollisuuden nähdä asioita muiden näkökannalta. Suosittelen kaikille psykoterapiaa, koska silloin ihminen oivaltaa itsestään ja elämästään äärettömän paljon. Aina terapiaan pääseminen ei ole mahdollista, ja siksi tälläiset puodit ja postaukset auttavat - antavat kipinän, joka jää kytemään ja saattaa nostaa jonkin loppuun palaneen tuhkasta feeniksin kultaisin siivin lentoon 🙏🧡 

https://hidastaelamaa.fi/?_gl=1%2A1c4zqfd%2A_up%2AMQ..&gclid=EAIaIQobChMI6tXq3f7j9gIVGkiRBR2V5guNEAAYASAAEgL9C_D_BwE