TÄMÄ ON VIIMEINEN TANSSI

" En halua susta irti päästää
Mutta nyt täytyy sydäntä säästää
Se ei enää kestä (se ei enää kestä)
Pettymystä pettymysten perään
En enää hiusmeren seasta herää
Et mua lähtemästä estä "

 Olavi Uusivirran ja Behm:in uusi biisi kertoo erosta. Ja se on tässä hetkessä elämässäni ajankohtainen. Syy miksi tästä kirjoitan, on etten osaisi asioita muuten sisäistää itsekkään, saati antaa muille ymmärrystä tilanteeseen josta ei ole helppo puhua edes omien seinien sisäpuolella, saati sitten muille läheisille. Erot ei varmasti koskaan ole helppoja, niissä on aina tunnetta, ja se näkyy jotenkin, vihana, suruna, tai positiivisena. Päätös, että päätät lähteä erisuuntaan ei ole millään tavalla helppo ja nopea. Joudut miettimään, teetkö oikein, vai onko mahdollista  että kadut tekoasi myöhemmin kovemman kautta. Sinkkuelämässä on hiton helppoa jättää ihminen ilman mitään selittelyjä tai jälkipyykkiä, tinder treffit pystyy chostaamaan ja jättää vastaamatta viesteihin, mutta yhteisessä taloudessa eläneelle, jonka kanssa pidät huolen jälkikasvusta se ei ole yhtä helposti tehty. Varsinkin, jos seinien ulkopuolelle ja lähipiirille elämä näyttää ihanteelliselta, onnea kukoistavalta parisuhteelta,jonka takia ulkopuoliset eivät pysty mitenkään ymmärtämään eron/ toisen osapuolen jättämisen juuri syitä. 

Silloin yhdestä ihmisestä voidaan luoda itsekäs hirviö, joka vain jätti unelma puolison ja repi perheen erilleen itsekkyyttään! 

Silloin yhdestä ihmisestä voidaan luoda itsekäs hirviö, joka vain jätti unelma puolison! Ilman kunnollisia syitä, joita yhteiskunta on aikojen saatossa luonut erotilanteissa. Erota voi hyvällä omalla tunnolla, jos olet väkivaltaisessa suhteessa,  tai joudut petetyksi, tqi hoivaat alkoholistia. Muussa tapauksessa erotessa, ei ole perusteluja antaa miksi haluaa erota. Voin näyttäytyä huolimattomalta, itsekkäältä, ajattelemattomalta, äkkipikaiselta, järjen menettäneeltä muiden mielestä tehdessäni päätökset ja asumisjärjestelyt uudestaan. Tai että revin jo muuten surevan perheen ja lapset erilleen vain jääräpäisyyttäni. Näitäkin puolia olen pohtinut ja ajatellut, ne ovat tehneet kipeää eikä ne ole olleet mieleisiä ja kivoja tehdä. Kun on liikaa ajatellut muidenmielipiteitä ja reaktioita elämänsä omissa päätöksissään alkaa loppujen lopuksi elää muita miellyttääkseen, muille - ei itselleen ja itseään varten kuten suurinosa varmasti syvällä sisimmässään haluaisi elää. Se vie elämästä paljon iloa, ja tuo valtavan suuren kuorman kantaa jo vaikessa elämäntilanteessa. Lopulta ihminen ei nauti elämästään, ja odottaa vain koska se päättyy... onko se enää elämää vai kuoleman odotusta? 

PYSTYÄKSEEN RAKASTAMAAN MUITA AIDOSTI, ON OPITTAVA ENSIN RAKASTAMAAN ITSEÄÄN OIKEIN! 

Onneton, itsensä kanssa taisteleva, ihminen ei anna tai kykene tuomaan mitään hyvää parisuhteeseen, tai lapsiperheen arkeen. Kaikki asiat ei ole korjattavissa elämäntilanteessa, niillä keinoilla joita tarjotaan tai käytetään normaalisti. Tiedän ja tunnen luonteeni, ne hyvät ja huonot puolet. Ne todella huonot puolet eivät ole oikein, ja satutan niillä ihmisiä lähelläni, en itsekkään pidä itsestäni niiden näkyessä arjessa. Ne ovat vieneet minut todella pohjalle, häpeään, joka syö entisestään itsetuntoani- miksi en vain voi olla ja käyttöytyä kuin kaikki muut? Miksi sanon asioita joita hetken päästä jo kadun? Miksi,miksi,miksi? Kun ajatus kulkee tuota kehää 24/7 vuoden jokaisena päivänä, ei onnea ja iloa elämästä oikein tahdo löytää edes etsimällä suurennuslasilla. Kun itsensä, koko identiteetin on rakentanut äitiyden mukaan, esikoislapsen hoitajaksi, huoltajaksi, koko elämäksi... ja kun se viedään itsestä riippumattomista syistä, on koko minuus kadonnut tästä 34-vuotiaan ruumiista. Luonto ja temperamentti ovat kadotettujen piirteiden tilalle tuonut piirteitä joita itsekkin pelkään, säiköhdön ja ihmettelen- en minä oikeasti tälläinen ole, mitä nyt tapahtuu? Noita entisiä taitoja ja selkäytimestä tulleita käskyjä ei tämä voimaton ja rikki oleva kone jostain syystä osaa muihin lapsiin samallatavalla köyttä tai valjastaa vanhoja tapoja tähän uudenlaiseen, surun ja vihan tuomaan arkeen.  Kun ilottomuus ja kiukku, ovat ainoat joita osaat perheellesi antaa tai vastata, ei se enää ole kenenkään etu jatkaa tai yrittää tehdä kaikkensa. Silloin on lähdettävä ja annettava muille mahdollisuus onneen, iloon, elämään. Jäämällä ja yrittämällä, tuhoaisin lopulta itseni sekä perheen muut ihmiset, lasten tulevaisuuden ja heidän itsetunnon ja kehityksen. Se on rakkautta, myöntää, että he ansaitsevat parempaa. Yhteys on kadonnut, eikä sitä löydy, silloin on sanottava sanottavansa, kiitettävä yhteisestä polusta ja hoidettava yhteiset velvollisuudet sovussa, lapsia kunnioittavasti, ja heidän etujensa mukaan. Opittava olemaan yksin, opittava rakastamaan, jotta voi aidosti rakastaa lähellä oleviaan. Antamaan heille mahdollisuuden parempaan, vaikka itse en sitä saanutkaan. Se on ylisukupolven kulkevan trauman päättämistä, ja sen olen ottanut jo aikaisemmin elämäntehtäväkseni. Jos minusta ei muuhun ole, sen minä voin tehdä ja kunnialla loppuun.  

" Rakas, tämä on viimein tanssi,
Ja sen jälkeen sut päästän, 
pois luo parempien
Koska ansaitset sen! " 

Rohkeutta kerätty- nyt täytyy heittäytyä

Tänään täytän 33-vuotta, joten rohkenen julkaista pitkään luonnoksessa olleen postauksen. En tiedä lukeeko blogiani kukaan, mutta teen sitä, koska en halua katua vanhainkodissa, etten uskaltanutkaan. 

Tein tämän blogin huhtikuussa 2018. Olin yksinhuoltaja 2012 alkaen esikoisen synnyttyä. Ennen sitä olin päihdeongelmainen nuorinainen, jolla jo ala-asteella oli erittäin paljon käytös ja oppimisvaikeuksia. Vanhempani olivat aikaisemmin yrittäjiä pienellä paikkakunnalla - Rääkkylässä. Asuimme siellä normaalin perheen tavoin siihen asti ennenkuin täytin 6-vuotta. Vanhemmillani oli Teboil-huoltoasema yritys. Yritykseen otettiin lainaa, jonka pantiksi laitettiin perheen kotitalo ja ilmeisesti useita takaajia. Muistan tuon kodin, muistan tapahtumia lapsuudestani paljon- hyviä ja huonoja. Veljeni ovat minua 9-&7vuotta vanhempia. Muistan heidän mopot, serkkujen kanssa lumisodat, katolta lumihankeen hyppimistä, koiran pennun kuoleman, ja päiväkodista saamani puun-taimen istutuksen kotitalon takapihalle. 

      Olen miettinyt usein, kuinkahan korkea tuosta puusta kasvoi? Oliko sen maaperä elinvoimainen? Tallattiinko se maahan, vai kasvaako kauniina juuret maassa, pää pilvissä?  Kuten varmasti tuon puun kasvaminen, myös minun kasvu on ollut taipumista myrskyissä ja helteissä. 

@sielun_sopukoita Susanna Jussila runot

Samaan aikaan kun kirjoitin postausta, tuli vastaan Instagramissa kyseinen runo. Kyseiset kuvat ovat ennenkin antaneet minulle ajatuksia hautumaan, ja sitä kautta oivalluksia, tunteista, käytöksestä, itsestä. 

Tuli 90-luvun lama menetimme huoltoaseman, sekä kodin- ja yhteisen perheen. Yrityksen konkurssiin vaikutti varmasti myös muitakin asioita, joista en vielä tiedä, mutta jotka haluan selvittää ja ymmärtää - syyt siihen ovat tämän hetkiset yhteiskunnan asiat, sekä sydäntäni lähellä oleva lasten ja nuorten hyvinvointi ja syrjäytymisen ehkäiseminen. Olenhan itsekin äiti, joka haluaa lapsilleen paremman tulevaisuuden. Ymmärrätte tulevien postauksen myötä syitä tähän sydämmen asiaan 💖. Tuo lama ja tapahtumat kuitenkin aloittivat tapahtuma ketjun, joka vaikutti kokoperheeseen ja ennen kaikkea minun lapsuuteen ja tulevaisuuteen merkittävästi. Muutimme pieneltä paikkakunnalta 60km päähän Joensuuhun. Ensimmäinen Joensuun koti oli ihan keskustassa iso kerrostalo asunto, sinne muutimme koko perhe yhdessä. Palaan tarkemmin tapahtumiin seuraavissa tarinoissa, mutta tuossa kodissa lapsuuteni mureni ja jouduin riitaisa avioeron väliin, sekä sen pelinappulaksi. Vanhin veljeni muutti isän kanssa, minä ja 7-vuotta vanhempi veljeni jäätiin äidin luokse asumaan. Tuolloin olin vain vanhemmalle lojaali lapsi, joka uskoi äidin sanoihin - vaikkei ne totta usein ollutkaan. Isäni oli kaikin puolin hyvä ihminen, ja yritti pelastaa perheen, mutta joutui erotessa vihan ja katkeruuden kohteeksi, joihin meidät lapset vedettiin mukaan.

Nyt, 34-vuotiaana, suren ja kadun sekä olen katkera äitilleni joka vieraannutti ja manipuloi minut isääni vastaan, joka halusi vain parasta - sekä ennen kaikkea rakastaa meitä lapsia sekä äitiäni kaikesta huolimatta. 

 Isäni kesti kymmeniä vuosia epäinhimillistä, kieroa, itsekästä hyväksikäyttöä avioeron jälkeen. Kun hän lopulta sai onnellisen elämän uuden vaimon kanssa, ei hän kerennyt nauttia siitä edes 7-vuotta kunnes sairastui pahanlaatuiseen syöpään -aivokasvain.                          Isäni nukkui pois 2013 syyskuussa. 

Ikävöin häntä äärettömästi edelleen ❣️ 

Vuonna- 2003 sain diagnoosin, mutta konkreettinen apu jäi saamatta. Nyt 2022 käyn jälleen samojen ongelmien takia  tutkimuksissa, vaikka aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö- ADHD, sekä silloin papereihin kirjattu Diagnoosi luokka F84- laaja-alaiset neurologiset kehityshäiriöt /erityisvaikeudet.  Aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden selvät oireet oli huomattavissa. Mitä jos minulle ja perheelleni olisi tarjottu samanlaista apua kuin tänä päivänä oma lapseni- ADHD:n takia saa. Silloin ei tiedetty niin paljon,vanhemmat ja sukulaiset ajatteli vain etten halua ymmärtää, tai halua noudattaa sääntöjä, teen vaan isälle kiusaa ja kokeilen rajoja. Tänä päivänä ajattelen, että myös isäni avun pyynnöt ja huudot eivät merkinneet muille mitään. Kyseinen vaiva on hankaloittanut arkea kaikin puolin sekä hankaloittaa aikuisena varsinkin työelämässä pysymistä ja jaksamista. Äitinä- se haitta lapsien arkea. Joudun tyytymään pyrokratiaan ja sinnittelemään, jälleen kerran elämässä. 🙄 En halua antaa itsestäni käsitystä uhrina ja valittaa "kohtalostani", vaikka varmasti olisin siihen oikeutettu. 

Poikani huostaanotettiin 2017- jolloin vajosi enemmän pohjalle. Kerron tästä enemmän tulevissa postauksessa. Kuten muistakin tapahtumista. 2018 loppuvuodesta elämä alkoi hymyillä jälleen ja löysin parisuhteen josta nopeasti syntyi uusi elämä, toinen poikani. Sain tämän myötä esikoisen takaisin ja huostaanotto purettiin- lopullisesti 2019 ,sekä puolisoltani sain bonukseksi kaksi ihanaa tytärtä. Tällä hetkellä olen raitis, työtön, suurperheen äiti, joka haluaa tehdä parhaansa ja vähän yli heidän tulevaisuuden ja lapsuuden eteen. Omien kokemien vääryksien takia, en voi sallia, että historia toistaisi itseään ja he joutuisivat kokemaan saman elämän kuin minä. En voisi antaa itselleni anteeksi, jos omien itsekkäiden halujen ja tarpeiden takia lapsien kasvaminen ja kehittyminen vaarantaisi. Tiedän, että olen samanlainen äiti kuin kuka tahansa, enkä pysty ihmeisiin, mutta omaan käytökseen ja ajatuksiini voin vaikuttaa. 

Elämä on kuin palapeli, jokainen pala on omanlainen, ja palojen yhtenäiskuva antaa sen isomman kuvan. Elämän tapahtumat ovat kuin domino-ketju, yksi pala kaaduttuaan laukaisee ketjun - yhdellä palalla on merkitystä mihin suuntaan ketju lähtee menemään - hyvään tai pahaan.