" En halua susta irti päästääMutta nyt täytyy sydäntä säästääSe ei enää kestä (se ei enää kestä)Pettymystä pettymysten peräänEn enää hiusmeren seasta herääEt mua lähtemästä estä "
Olavi Uusivirran ja Behm:in uusi biisi kertoo erosta. Ja se on tässä hetkessä elämässäni ajankohtainen. Syy miksi tästä kirjoitan, on etten osaisi asioita muuten sisäistää itsekkään, saati antaa muille ymmärrystä tilanteeseen josta ei ole helppo puhua edes omien seinien sisäpuolella, saati sitten muille läheisille. Erot ei varmasti koskaan ole helppoja, niissä on aina tunnetta, ja se näkyy jotenkin, vihana, suruna, tai positiivisena. Päätös, että päätät lähteä erisuuntaan ei ole millään tavalla helppo ja nopea. Joudut miettimään, teetkö oikein, vai onko mahdollista että kadut tekoasi myöhemmin kovemman kautta. Sinkkuelämässä on hiton helppoa jättää ihminen ilman mitään selittelyjä tai jälkipyykkiä, tinder treffit pystyy chostaamaan ja jättää vastaamatta viesteihin, mutta yhteisessä taloudessa eläneelle, jonka kanssa pidät huolen jälkikasvusta se ei ole yhtä helposti tehty. Varsinkin, jos seinien ulkopuolelle ja lähipiirille elämä näyttää ihanteelliselta, onnea kukoistavalta parisuhteelta,jonka takia ulkopuoliset eivät pysty mitenkään ymmärtämään eron/ toisen osapuolen jättämisen juuri syitä.
Silloin yhdestä ihmisestä voidaan luoda itsekäs hirviö, joka vain jätti unelma puolison ja repi perheen erilleen itsekkyyttään!
Silloin yhdestä ihmisestä voidaan luoda itsekäs hirviö, joka vain jätti unelma puolison! Ilman kunnollisia syitä, joita yhteiskunta on aikojen saatossa luonut erotilanteissa. Erota voi hyvällä omalla tunnolla, jos olet väkivaltaisessa suhteessa, tai joudut petetyksi, tqi hoivaat alkoholistia. Muussa tapauksessa erotessa, ei ole perusteluja antaa miksi haluaa erota. Voin näyttäytyä huolimattomalta, itsekkäältä, ajattelemattomalta, äkkipikaiselta, järjen menettäneeltä muiden mielestä tehdessäni päätökset ja asumisjärjestelyt uudestaan. Tai että revin jo muuten surevan perheen ja lapset erilleen vain jääräpäisyyttäni. Näitäkin puolia olen pohtinut ja ajatellut, ne ovat tehneet kipeää eikä ne ole olleet mieleisiä ja kivoja tehdä. Kun on liikaa ajatellut muidenmielipiteitä ja reaktioita elämänsä omissa päätöksissään alkaa loppujen lopuksi elää muita miellyttääkseen, muille - ei itselleen ja itseään varten kuten suurinosa varmasti syvällä sisimmässään haluaisi elää. Se vie elämästä paljon iloa, ja tuo valtavan suuren kuorman kantaa jo vaikessa elämäntilanteessa. Lopulta ihminen ei nauti elämästään, ja odottaa vain koska se päättyy... onko se enää elämää vai kuoleman odotusta?
PYSTYÄKSEEN RAKASTAMAAN MUITA AIDOSTI, ON OPITTAVA ENSIN RAKASTAMAAN ITSEÄÄN OIKEIN!
Onneton, itsensä kanssa taisteleva, ihminen ei anna tai kykene tuomaan mitään hyvää parisuhteeseen, tai lapsiperheen arkeen. Kaikki asiat ei ole korjattavissa elämäntilanteessa, niillä keinoilla joita tarjotaan tai käytetään normaalisti. Tiedän ja tunnen luonteeni, ne hyvät ja huonot puolet. Ne todella huonot puolet eivät ole oikein, ja satutan niillä ihmisiä lähelläni, en itsekkään pidä itsestäni niiden näkyessä arjessa. Ne ovat vieneet minut todella pohjalle, häpeään, joka syö entisestään itsetuntoani- miksi en vain voi olla ja käyttöytyä kuin kaikki muut? Miksi sanon asioita joita hetken päästä jo kadun? Miksi,miksi,miksi? Kun ajatus kulkee tuota kehää 24/7 vuoden jokaisena päivänä, ei onnea ja iloa elämästä oikein tahdo löytää edes etsimällä suurennuslasilla. Kun itsensä, koko identiteetin on rakentanut äitiyden mukaan, esikoislapsen hoitajaksi, huoltajaksi, koko elämäksi... ja kun se viedään itsestä riippumattomista syistä, on koko minuus kadonnut tästä 34-vuotiaan ruumiista. Luonto ja temperamentti ovat kadotettujen piirteiden tilalle tuonut piirteitä joita itsekkin pelkään, säiköhdön ja ihmettelen- en minä oikeasti tälläinen ole, mitä nyt tapahtuu? Noita entisiä taitoja ja selkäytimestä tulleita käskyjä ei tämä voimaton ja rikki oleva kone jostain syystä osaa muihin lapsiin samallatavalla köyttä tai valjastaa vanhoja tapoja tähän uudenlaiseen, surun ja vihan tuomaan arkeen. Kun ilottomuus ja kiukku, ovat ainoat joita osaat perheellesi antaa tai vastata, ei se enää ole kenenkään etu jatkaa tai yrittää tehdä kaikkensa. Silloin on lähdettävä ja annettava muille mahdollisuus onneen, iloon, elämään. Jäämällä ja yrittämällä, tuhoaisin lopulta itseni sekä perheen muut ihmiset, lasten tulevaisuuden ja heidän itsetunnon ja kehityksen. Se on rakkautta, myöntää, että he ansaitsevat parempaa. Yhteys on kadonnut, eikä sitä löydy, silloin on sanottava sanottavansa, kiitettävä yhteisestä polusta ja hoidettava yhteiset velvollisuudet sovussa, lapsia kunnioittavasti, ja heidän etujensa mukaan. Opittava olemaan yksin, opittava rakastamaan, jotta voi aidosti rakastaa lähellä oleviaan. Antamaan heille mahdollisuuden parempaan, vaikka itse en sitä saanutkaan. Se on ylisukupolven kulkevan trauman päättämistä, ja sen olen ottanut jo aikaisemmin elämäntehtäväkseni. Jos minusta ei muuhun ole, sen minä voin tehdä ja kunnialla loppuun.
Ja sen jälkeen sut päästän,
pois luo parempien
Koska ansaitset sen! "