sunnuntaina, huhtikuuta 10, 2022

Rohkeutta kerätty- nyt täytyy heittäytyä

Tänään täytän 33-vuotta, joten rohkenen julkaista pitkään luonnoksessa olleen postauksen. En tiedä lukeeko blogiani kukaan, mutta teen sitä, koska en halua katua vanhainkodissa, etten uskaltanutkaan. 

Tein tämän blogin huhtikuussa 2018. Olin yksinhuoltaja 2012 alkaen esikoisen synnyttyä. Ennen sitä olin päihdeongelmainen nuorinainen, jolla jo ala-asteella oli erittäin paljon käytös ja oppimisvaikeuksia. Vanhempani olivat aikaisemmin yrittäjiä pienellä paikkakunnalla - Rääkkylässä. Asuimme siellä normaalin perheen tavoin siihen asti ennenkuin täytin 6-vuotta. Vanhemmillani oli Teboil-huoltoasema yritys. Yritykseen otettiin lainaa, jonka pantiksi laitettiin perheen kotitalo ja ilmeisesti useita takaajia. Muistan tuon kodin, muistan tapahtumia lapsuudestani paljon- hyviä ja huonoja. Veljeni ovat minua 9-&7vuotta vanhempia. Muistan heidän mopot, serkkujen kanssa lumisodat, katolta lumihankeen hyppimistä, koiran pennun kuoleman, ja päiväkodista saamani puun-taimen istutuksen kotitalon takapihalle. 
      Olen miettinyt usein, kuinkahan korkea tuosta puusta kasvoi? Oliko sen maaperä elinvoimainen? Tallattiinko se maahan, vai kasvaako kauniina juuret maassa, pää pilvissä?  Kuten varmasti tuon puun kasvaminen, myös minun kasvu on ollut taipumista myrskyissä ja helteissä. 
Samaan aikaan kun kirjoitin postausta, tuli vastaan Instagramissa kyseinen runo. Kyseiset kuvat ovat ennenkin antaneet minulle ajatuksia hautumaan, ja sitä kautta oivalluksia, tunteista, käytöksestä, itsestä. 

Tuli 90-luvun lama menetimme huoltoaseman, sekä kodin- ja yhteisen perheen. Yrityksen konkurssiin vaikutti varmasti myös muitakin asioita, joista en vielä tiedä, mutta jotka haluan selvittää ja ymmärtää - syyt siihen ovat tämän hetkiset yhteiskunnan asiat, sekä sydäntäni lähellä oleva lasten ja nuorten hyvinvointi ja syrjäytymisen ehkäiseminen. Olenhan itsekin äiti, joka haluaa lapsilleen paremman tulevaisuuden. Ymmärrätte tulevien postauksen myötä syitä tähän sydämmen asiaan 💖. Tuo lama ja tapahtumat kuitenkin aloittivat tapahtuma ketjun, joka vaikutti kokoperheeseen ja ennen kaikkea minun lapsuuteen ja tulevaisuuteen merkittävästi. Muutimme pieneltä paikkakunnalta 60km päähän Joensuuhun. Ensimmäinen Joensuun koti oli ihan keskustassa iso kerrostalo asunto, sinne muutimme koko perhe yhdessä. Palaan tarkemmin tapahtumiin seuraavissa tarinoissa, mutta tuossa kodissa lapsuuteni mureni ja jouduin riitaisa avioeron väliin, sekä sen pelinappulaksi. Vanhin veljeni muutti isän kanssa, minä ja 7-vuotta vanhempi veljeni jäätiin äidin luokse asumaan. Tuolloin olin vain vanhemmalle lojaali lapsi, joka uskoi äidin sanoihin - vaikkei ne totta usein ollutkaan. Isäni oli kaikin puolin hyvä ihminen, ja yritti pelastaa perheen, mutta joutui erotessa vihan ja katkeruuden kohteeksi, joihin meidät lapset vedettiin mukaan.

Nyt, 34-vuotiaana, suren ja kadun sekä olen katkera äitilleni joka vieraannutti ja manipuloi minut isääni vastaan, joka halusi vain parasta - sekä ennen kaikkea rakastaa meitä lapsia sekä äitiäni kaikesta huolimatta. 


 Isäni kesti kymmeniä vuosia epäinhimillistä, kieroa, itsekästä hyväksikäyttöä avioeron jälkeen. Kun hän lopulta sai onnellisen elämän uuden vaimon kanssa, ei hän kerennyt nauttia siitä edes 7-vuotta kunnes sairastui pahanlaatuiseen syöpään -aivokasvain.                          Isäni nukkui pois 2013 syyskuussa. 

Ikävöin häntä äärettömästi edelleen ❣️ 

Vuonna- 2003 sain diagnoosin, mutta konkreettinen apu jäi saamatta. Nyt 2022 käyn jälleen samojen ongelmien takia  tutkimuksissa, vaikka aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö- ADHD, sekä silloin papereihin kirjattu Diagnoosi luokka F84- laaja-alaiset neurologiset kehityshäiriöt /erityisvaikeudet.  Aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden selvät oireet oli huomattavissa. Mitä jos minulle ja perheelleni olisi tarjottu samanlaista apua kuin tänä päivänä oma lapseni- ADHD:n takia saa. Silloin ei tiedetty niin paljon,vanhemmat ja sukulaiset ajatteli vain etten halua ymmärtää, tai halua noudattaa sääntöjä, teen vaan isälle kiusaa ja kokeilen rajoja. Tänä päivänä ajattelen, että myös isäni avun pyynnöt ja huudot eivät merkinneet muille mitään. Kyseinen vaiva on hankaloittanut arkea kaikin puolin sekä hankaloittaa aikuisena varsinkin työelämässä pysymistä ja jaksamista. Äitinä- se haitta lapsien arkea. Joudun tyytymään pyrokratiaan ja sinnittelemään, jälleen kerran elämässä. 🙄 En halua antaa itsestäni käsitystä uhrina ja valittaa "kohtalostani", vaikka varmasti olisin siihen oikeutettu. 

Poikani huostaanotettiin 2017- jolloin vajosi enemmän pohjalle. Kerron tästä enemmän tulevissa postauksessa. Kuten muistakin tapahtumista. 2018 loppuvuodesta elämä alkoi hymyillä jälleen ja löysin parisuhteen josta nopeasti syntyi uusi elämä, toinen poikani. Sain tämän myötä esikoisen takaisin ja huostaanotto purettiin- lopullisesti 2019 ,sekä puolisoltani sain bonukseksi kaksi ihanaa tytärtä. Tällä hetkellä olen raitis, työtön, suurperheen äiti, joka haluaa tehdä parhaansa ja vähän yli heidän tulevaisuuden ja lapsuuden eteen. Omien kokemien vääryksien takia, en voi sallia, että historia toistaisi itseään ja he joutuisivat kokemaan saman elämän kuin minä. En voisi antaa itselleni anteeksi, jos omien itsekkäiden halujen ja tarpeiden takia lapsien kasvaminen ja kehittyminen vaarantaisi. Tiedän, että olen samanlainen äiti kuin kuka tahansa, enkä pysty ihmeisiin, mutta omaan käytökseen ja ajatuksiini voin vaikuttaa. 

Elämä on kuin palapeli, jokainen pala on omanlainen, ja palojen yhtenäiskuva antaa sen isomman kuvan. Elämän tapahtumat ovat kuin domino-ketju, yksi pala kaaduttuaan laukaisee ketjun - yhdellä palalla on merkitystä mihin suuntaan ketju lähtee menemään - hyvään tai pahaan.